En tiedä miten kirjoittaa tästä, ja harkitsin jopa, etten kirjoittaisi ollenkaan. Mutta, tämä blogi on kuitenkin minulle niin iso ja tärkeä osa elämää, että minun on kirjoitettava. Jos ei muuta niin muistoksi itselleni.
Minulla oli eilen illalla keskustelu. Minä ihan luulin, että nyt tehdään sopimus ja saan vihdoin puhelimen, ja saan vihdoin hakea oleskelulupaa tänne. Kaikkea hyvää, tiedättekö. Mutta sitten minulle iskettiinkin teekuppi eteen, ja kerrottiin, etteivät he halua minua tänne.
Minä en kuulemma ole ollut tarpeeksi avoin ja sosiaalinen heidän suhteensa. Olen vain piileskellyt huoneessani, enkä ole kertonut tunteistani. Olen kuulemma liian erilainen kuin he.
Minä en oikein osaa olla surullinen siitä, etten osaa olla kukaan muu kuin minä. Surullinen olen kuitenkin siitä, etten ymmärtänyt yrittää enemmän. Minä en vain ollut sitä mitä he odottivat.
Työni hoidan erinomaisesti, ei siinä mitään, kuulemma. Vapaa-aikaani en sitten niinkään. En vain ymmärrä mitä minun pitäisi olla. En polta, en juo, luen kaikki illat kirjoja, olen aina ajoissa nukkumassa, kuuntelen huoneessani klassista musiikkia, opiskelen Raamattua maanantai-iltaisin, tapaan ystäviäni jouluvalokahviloissa, syötän joutsenia rannalla ja rakastan istua sunnuntaiaamuja Starbucksissa.
Onnea vain paremman roolimallin etsintään.
Ja kyllä, minä vietän aikaani yksin. Paljonkin. Enkä ole puhunut tunteistani, koska olen pelännyt kertovani niistä väärin kun en saa puhua suomea. En tiedä mitä tekisin toisin, jos nyt aloittaisin alusta täällä.
Yritän saada itseni täältä pihalle viimeistään viikonlopun aikana. Pakkasin jo kaikki tavarani, ja nyt aamusta tapaan sen Raamattu-ryhmän vetäjän. Haluaisin löytää uuden perheen, mutta pelkään, ettei se onnistu niin nopeasti.
Haluaisin äidin ja isän väliin nukkumaan, mutta samalla ajatus Suomeen lentämisestä tuntuu ihan mahdottomalta. Minustahan oli juuri tullut onnellisempi kuin koskaan ennen.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti