Tämä on minun viides päivitykseni tänä vuonna, ja toukokuu alkaa sunnuntaina. On vaan niin kiire elää! Tuntuu kuin olisin tänä keväänä ottanut kiinni kaiken sen, mistä olen ehkä viime vuosina jäänyt paitsi. Kahdeksas päivä toukokuuta tulee vuosi siitä kun minut uloskirjattiin mielialahäiriökeskuksesta - kirjoitan tästä ehkä liian himpun verran liian usein sosiaalisessa mediassa, mutta olen vaan kerta kaikkiaan niin ylpeä ja onnellinen kaikesta mitä tämä kulunut vuosi on tarkoittanut minulle.

Alan ehkä nyt vasta käsittämään miten paljon masennus ja muut häiriöt vaikuttivat elämääni aina siitä päivästä asti kun lukiossa sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Enkä edes ole uhrannut näille lukioajoille oikein ajatustakaan moneen vuoteen ennen kuin nyt pari päivää sitten avasin Facebook-kutsun, joka alkoi sanoilla "Niin ne vuodet vierivät. On lähes viisi vuotta kulunut siitä, kun kirjoitimme ylioppilaiksi."

VIISI VUOTTA

Tälläinen kutsu tarkoittaa sitä, että alkaa väkisinkin katsomaan omaa elämäänsä taaksepäin, mikä taas johtaa tälläisiin liian pitkiin blogipostauksiin. Olenko saavuttanut mitään mainitsemisen arvoista? Olenko sellaisessa elämäntilanteessa, johon kuvittelin päätyväni kun silloin viisi vuotta (!!!) sitten painoimme valkolakit päähämme siellä pikkukunnan liikuntasalissa? Entä kaikki vanhat ystävät? Elävätkö he niin kuin suunnittelivat viisi vuotta sitten? Niillä suunnitelmilla ei itsessään ole oikeastaan mitään merkitystä, mutta kaikella niihin vaikuttaneilla onkin. Mitä tapahtui tässä välissä, että ne suunnitelmat toteutuivat tai olivat toteutumatta? Oliko hyvä vai huono asia, että kaikki meni tai oli menemättä niinkuin piti? Mistä piti luopua? Mitä sai takaisin? Mikä hyvä johtikin huonoon, ja mikä huono hyvään? Oliko kenellekään hyötyä laudatureista tai haittaa improbatureista? Tai haittaa laudatureista, hyötyä improbatureista?

Minun vastaukseni lyhyesti: oikeastaan kaikki on eri tavalla kuin viisi vuotta sitten odotin. Mutta oikeastaan kaikki on paremmin kuin odotin edes vuosi sitten. Ja niillä arvosanoilla ei tee kerta kaikkiaan mitään.



Takaisin tähän kevääseen.

(Tarinaan siitä, miten vuodessa voikaan vihdoin, monen vuoden taistelun jälkeen alkaakin parantua kaikista häiriöistä ja haavoista - siihen palaan myöhemmin kun on enemmän aikaa.)

Tämä kevät on ollut hullu! Aivan käsittämättömän kirkas ja selkeä. En enää elä sumussa. Viikot menevät ohi nopeammin kuin koskaan ennen, mutta olen elänyt kevään jokaisen päivän reippaammin kuin ikinä osasinkaan edes haaveilla. Päivät kuluvat nopeasti, mutta muistan niistä jokaisen! En enää vain ole vaan myös oikeasti elän.

Hulluinta tässä keväässä on ehdottomasti ollut Hello Ruby. Tammikuussa kirjoitin hirveällä kiireellä rästiin jäänyttä koulutehtäväksi määrättyä blogia, ja nappasin meidän kirjahyllystä iloisen värisen lastenkirjan. Syksyllä minua oli nimittäin hurjasti ärsyttänyt meidän koulun jääräpää-miehet, jotka ei vaan ymmärrä - joten päätin kiireessä ja puolituohtuneena kirjoittaa heille tytöstä nimeltä Ruby. "Jos Rubykin osaa niin osaan minäkin, ärrinmurrin!"

Tekstissä piti olla linkkejä, joten päädyin tietenkin selaamaan Hello Rubyn nettisivuja. Kävin kaiken läpi ja ihan viimeiseksi klikkasin linkkiä yhteydenottolomakkeeseen, johon kirjoitin elämänkertani vältelläkseni itse koulutehtävän kirjoittamista. Ja nyt, muutama kuukausi tammikuun jälkeen, elämänkertaani on tullut yksi iso luku lisää.

Sen nimi on "Hello Ruby - kuinka minusta tuli intern, office manager, content creator, coder, craft wizard, dog lover ja ennen kaikkea confident human being".



Hello Rubyn lisäksi olen paahtanut läpi insinööriopintojani. Minusta tulee jonkin näköinen web developer, mutta sellainen saattaa helposti olla hirveän tylsää, joten olen laittanut koko insinööritutkintoani uusiksi. Yksi osa tätä uudistustyötäni on Lahden avoin ammattikorkeakoulu, jossa käyn muotoiluinstituutin puolella valinnaisia opintojani. Nyt keväällä olen käynyt Lahdessa visuaalisen suunnittelun kurssilla, joka on antanut ihan hirveästi eväitä sekä työhöni että opintoihini.

Tässä esimerkiksi on kuva hiilellä luomastani Vincentistä, joka itse asiassa piirrettiin väärin päin! Ensin jokainen valitsi mallikuvan muutamasta vaihtoehdosta, ja sitten se pitikin kiinnittää tauluun ylösalaisin. Ideana tässä oli se, että tällä tavoin emme voineetkaan enää piirtää ihmistä, vaan ikään kuin pakotimme aivomme näkemään ainoastaan valot ja varjot.

Kisu-sähkökaappi taas on Lahden kaupuginkirjaston läheltä. Silloin oli ehkä kevään kaunein ilta.



Hello Ruby on täynnä luovia ihmisiä. Olen aina pitänyt itseänikin luovana, mutta viime vuosina minulta on puuttunut se tärkeä palo myös oikeasti tehdä ja kokeilla juttuja, maalata ja kirjoittaa, opetella uusia juttuja, epäonnistua ja onnistua. Olen etsinyt sitä kauan, mutta lopulta tarvittiinkin ympärille vain oikeat ihmiset, jotka inspiroivat tekemisillään itseäkin yrittämään. Tämä on minulle jotenkin uusi juttu, koska aina olen tottunut olemaan ja tekemään omissa oloissani peittääkseni kaikki pienimmätkin epäonnistumiset.



Tässä vaiheessa kirjoittaminen (ja varmasti lukeminenkin) alkaa jo kyllästyttää, joten käydään viimeiset kuvat nopeasti ja tylsästi läpi.

1. Helmi muutti Helsinkiin. Se on parasta.
2. Tuutsu on edelleen maailman paras kisu.
3. Tuutsu on edelleen maailman tyhmin kisu.



4. Kevätvaatteet on kivoja.
5. Pilkut on kivoja.



6. Kevät on kiva.
7. Elämä on kiva.
8. On hyvä olla.

miksi syksy

Tiedättekö, minä edelleen rakastan blogeja ja kirjoittamista, vaikka kuinka olisinkin ollut hiljaa tällä palstalla.

Eerikan kanssa taisimme tässä kerran jutella sellaista, että ehkäpä nykyään elämässä tapahtuukin juuri niitä juttuja, joista jemina 17v siellä pienessä postikorteilla tapetoidussa huoneessaan haaveili. Ja onneksi ne toteutuneet unelmat tarkoittavat sitä, että elämä onkin tässä vuosien saatossa siirtynyt vähän enemmän tietokoneen takaa kaduille ja kuppiloihin. On niin kiire oikeasti olla ihmisten kanssa, oikeasti elää, ettei siinä edes tule mietittyä mitään kameraa tai blogia. Välillä nukkumaanmennessä tulee ajateltua, että tästä illasta olisikin saanut kivan jutun blogin, vieläpä sellaisen josta se jemina 17v olisi ollut ihan todella onnellinen.

Mutta, tänä aamuna pysäkille kävellessä oli ihan pakko ottaa kuva syksystä. Minä ja maailma näytimme juuri tältä blogilta. Näytimme juuri minulta. Kysyin villatakkitytöiltä, että minne voisi muuttaa, että olisi vuoden ympäri tälläinen ilma.

Tykkään elämästä aina, mutta syksyllä vielä vähän enemmän. Ja tuossa kuvan hetkessä tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että olisipa taas kiva ihan oikeasti kirjoittaa blogia. Vaihdoin vanhan Androidini parin vuoden tauon jälkeen takaisin iPhoneen. Siinä on ihan käsittämättömän kiva kamera, jolla otetut kuvat riittäisivät aivan hyvin bloggaamiseen, eikö vaan?

Haluan taas muuttaa blogin ulkoasua, tämä on ihan liian valkoinen minulle. Kiva, muttei sitten kuitenkaan. Tarvitsen keltaista. Paljon keltaista.

reppuni sisältö

Olimme tänään Even kanssa Itiksessä etsimässä paria lahjaa ja hipelöimässä jokaista Eurokankaan kangasta. Apteekissa aloin etsiä Kela-kortin sisältävää lompakkoa repustani ja huokailin syvään näille aarteille, joita ilmeisesti on aivan pakko kuljettaa mukana. Siksi innostuinkin tekemään kaiketi koko viisivuotisen blogihistoriani ensimmäisen laukun sisältö -postauksen. Reppu on vanhempaa Marimekkoa, ja sen on löytänyt äiti vähintäänkin kymmenen vuotta sitten kirpputorilta. Alkuperäisen nyörin olen kuluttanut puhki, ja tuon pitsin piti alunperin olla vain väliaikainen ratkaisu - ei ihan hirveän kätevä, mutta onpahan ainakin söpö.

(Lempparini on tuo leffateatterissa reppuun pudonnut pippurirengas, joka ei ollut mennyt edes rikki. :-D)
 

passi- ja matkakorttikotelot - Paperchase / kukkaro - Marimekko.

huulijuttu, Revlon / käsivoide, Burt's Bees.

lempikynä, tilaan näitä aina sopivan paketin ebaysta / masking sticker set, ebay.

leffaliput ja pippurirengas perjantailta / kuitteja / yksi särkylääke

toinen masking sticker set, eBay / teipit, Etsy

kukallinen kansio, kirppari / söpöt lipputarrat, Lagerhaus

lempitussit, PaperMate (sain redditin stationary exchangessa) / yksi lempikynä lisää, eBay

Marimekon pikkulaukku, kirppari / punainen lompakko, Bijou Brigitte / Tangle Teezer

ponnari / huulirasva, Burt's Bees / purkkaa / kuitteja / haarukoita

puhelin on Note 3, rikki rakastettu

kaksi kangaskassia

sekä huivi että aurinkolasit, montamontamonta vuotta sitten H&M

sormikkaat, Prisma

heikkojen hetkien vahvuudesta

Tänään on ollut jotenkin vaikea päivä. Kävin aamulla kivalla lenkillä, mutta ulkoa palatessa jouduinkin lukemaan närkästystä herättäneen sähköpostin. Tulipahan taas muistutettua itseään ja sydäntään siitä, että vaikka saatan kyllä olla valmis tähän tälläiseen perusarkeen, ruuanlaittoon, lenkkeilyyn ja kissanvessan siivoamiseen, niin heti kun joku ei menekään sulavasti, nousee pala kurkkuun ja kyyneleet silmiin - lamaannuttavinta on se ajatus, joka huutaa pään sisällä, että kannattaiskohan sun hei vaan jäädä kotiin, jospa ne kirjottais sulle eläkepaperit ja voisit vaan leipoa sämpylöitä ja nukkua päiväunia ja perustaa yhdistetyn paperikaupan ja juustokakkukahvilan, mut ethän sä nyt siihenkään pystyisi, ei kyllä kannata mitään kouluja tai työpaikkoja edes yrittää.
 

Sitten sitä nukkuu ne päiväunet, syö perunamuusia ja lähtee ovesta ulos. Minähän selviän, perkele sentään, enkä anna kenenkään, varsinkaan itseni väittää, ettenkö osaisi, pystyisi ja jaksaisi. Minä saan menestyä omalla tavallani. Minä saan nauraa ääneen elokuvateatterissa, leikkiä bussissa olevani musiikkivideon pääroolissa ja haluta salaa stand up -koomikoksi. Minä saan kirjoittaa, luoda ja olla sekä samaa että eri mieltä. Saan seikkailla ja silti rakastaa mennä ennen kymmentä nukkumaan. Saan olla minä ja saan olla suoristamatta tukkaa.

(Ja saan olla minä vaikka joskus suoristaisinkin.)

tämän viikon parhaat!

Alkuviikon parhaimmat:

1. Yhdestoista päivä ilman sokeria. Enää ei oikeastaan edes tee mieli suklaata, mikä tuntuu ihan käsittämättömältä. Sen sijaan olen alkanut tunnistaa arjessani niitä hetkiä jolloin ennen olisin poikennut tai varta vasten lähtenyt suklaahyllylle. Ylipainostani saa tietenkin syyttää myös sitä kamalaa lohtusyömistä, mutta tässä reilun viikon aikana olen ymmärtänyt miten suuri osa niistä suklaapatukoista on oikeasti ostettu vain tavan vuoksi. Bussi tulee vasta viiden minuutin päästä, on kivempi kyllä istua junassa suklaan kanssa, entä jos joudunkin odottamaan Huopalahdessa kymmenen minuuttia, pakko maistaa tätä uutta makua, hirveen tylsä olisi ilman suklaata kävellä nämä pari sataa metriä kaupalta kotiin, siellä on vastassa ne rappusetkin!

2. Aamut! Tuutsu herättää minut aina aamuyöstä ruokakaapille, ja nyt parina aamuyönä olenkin keittänyt itselleni aamupuurot ja virkannut torkkupeiton palasia jonkun hirveän Netflix-realityn parissa. Meillä on muutenkin vähän sellainen systeemi, että minun oma aikani on aamuisin ja Nikon taas sitten yhdeksän jälkeen illalla - tälläisille kotihiirille aika hyvä systeemi!

3. Zooplus-tilausta tehdessä tulee aina valittua ruuan lisäksi jotain pientä uutta, ja tällä kertaa löysin Cat Dancerin - rautalanka, jonka päässä on muutama pahvin pala. En meinannut uskoa noita muiden kirjoittamia arvosteluja, mutta niin vaan kävi meilläkin, että tästä tuli oitis uusi lempilelu.

4. Myllärin Hurjan Viljainen Sämpyläjauho - tuli ihan parhaat sämppärit, nam nam.
 

Loppuviikon parhaimmat:

1. Huomenna tulee Pitch Perfect 2 teattereihin, aca-mazing!

2. Viikonloppuna on Puu-Vallilan pihakirppikset, Ravintolapäivä ja Arabiarannan katufestivaali, paljon seikkailua siis luvassa! Tänään oltiin kahvilakerhotyttöjen kanssa Roihuvuoren Hanami-juhlassa, joka oli kyllä aikamoinen pettymys, odotettiin sellaista hentoa japanilaista juhlahumua eikä pikkukylän markkinakojuja ja makkaraa.

3. Haleja Tuutsun ja Nikon kanssa, mau mau.

no se kukkamekko!

Tässä olen minä, mekkoni ja Hakaniemen maalaismarkkinoilta löytynyt tomaatintaimeni. Mekko on ihana ja näyttää siltä, että sen kuuluukin olla minun vaatekaapissa. Farkkutakki, huivi ja Marimekon laukku ovat löytyneet kirppareilta, sukkahousut on Falken ja pilkkulenkkarit Niken. Ja tuntuupa jotenkin hauskalta postata tälläinen asukuva, vaikka oma ulkonäkö välillä tuntuukin aivan kestämättömältä (tästä kirjoitan joskus enemmän)!

Aamulla kierrettiin jäähallin kirppis, josta löytyi tuttuun tapaan kaikkea muuta kuin mitä lähdettiin hakemaan. Kasseihin eksyi ainakin kiva verho keittiöön, merinovillainen pipo viileisiin kesäiltoihin ja vielä uusi lautapeli kokoelmaamme kasvattamaan. Paras löytö saattoi kuitenkin olla punainen, viisikymmentä senttiä maksanut Melodican kesätakki - jos vaan saan muutamat öljytahrat irti vaikkapa sappisaippualla. Toivoa on, sillä myyjä ei kuulemma ollut edes yrittänyt irroittaa niitä.

Olen tässä viime viikon kypsytellyt ajatusta jonkinlaista sokerittomasta haasteesta. En halua laihduttaa (laihtua kylläkin höhöö), mutta kaipaan taas kerran sitä kuuluisaa parempaa oloa, ja tuntuu siltä, että nyt olisi korkea aika päästä irti sokerikoukusta ja ahmimisesta. Sain nyt onneksi lähetteen ravintoterapiaan, en vaan tiedä mahtaako sinne olla hirveä jono. Mietin, että voisin luoda itselleni #satapäivääilmansokeria-haasteen. Jos Matti Nykänen pystyi olla sata päivää ilman viinaa, niin kai minäkin nyt selviän ilman pätkiksiä, suffeleita ja suklaarusinoita.
 

ilta parvekkeella

Tästä päivästä tuli mukava ompelupäivä. Parvekkeella ei oikein riittänytkään tila tuolle 50mm-objektiiville, joten täytyy ottaa paremmat kuvat vaikkapa huomisen kirppiskierroksen lomassa. Ihana sininen kukkakangas näyttää aika lailla minulta, pakka tuota maksoi joulun alla euron jäähallin kirppiksellä.



Parvekkeella ei mekkoa siis paljoa kuvailtu, mutta muuta sitten senkin edestä. Orvokit jaksavat ihastuttaa aina joka kevät - niistä tulee mieleen aina isoäiti. Tukassa oli Primarkin pallopompula ja kasvoilla väsymyksestä huolimatta hymy. Tuutsu taas on ihastunut parvekkeella makoiluun ja sadepisaroiden, hyönteisten ja lintujen tarkkailuun.
 

Kevät tuntuu hyvältä, elämä kuitenkin vähän raskaalta. Matkaa on kuljettavana vielä niin paljon, mutta olen löytänyt lohtua siitä, että nyt ainakin kuljen eteenpäin, vaikkakin välillä hitaasti.

reipas maanantai

Tänään aloitin päiväsairaalatoiminnan. Jos joku olisi kertonut minulle kuukausi sitten miten jaksan nyt lähteä heti aamusta pyöräilemään jonnekin, olisin varmaankin nauranut koko ajatukselle. Mutta, niin minä vaan hyppäsin pyörän selkään ja ajelin, joskin melkoisen verkkaisesti, keskuspuiston läpi Töölöön!

Iltapäiväkahvien jälkeen menin vielä Even luo taiteilemaan. Haettiin lähikaupasta ainekset maailman parhaaseen ja helpoimpaan kanakeittoon, jonka takuuvarman reseptin opetin nyt siskollekin. (Minä korvaan aina pavut pakastemaissilla ja kaadan täysjyväpastaa kattilaan ihan todella reilulla kädellä! Keiton kruunaa valtava kasa raejuustoa.)



Kotiin päin ajelu ei ollut ihan yhtä mukavaa kun aamuiset alamäet olivat nyt luonnollisesti ylämäkiä. Google Mapsilla saa kyllä hyvin katsottua eri reittien korkeuskarttoja, mutta laiskuuttani palasin aamulta tuttua reittiä.

Kotona odotti onneksi pieni kisu. Tässä kuvassa se purisee ruokakaapin ovella.

Missäpä muuallakaan.
 

villasukista ja lasipullokokiksista

Mysteerisistä varastoistani löytyi kaksi kerää Novitan suomalaista sukkalankaa. Löysin Ravelrystä tämän mallin, joka jotenkin istui siskolleni (ainakin minusta) ihan tosi hyvin. Sukkalanka-keristä jäi vain ihan muutama metri yli, hyvin valikoitu malli siis!

Tykkäsin ihan hirveästi neuloa tuota mallikertaa. Sen oppii melkeinpä ulkoa, mutta tarjoaa kuitenkin sopivasti haastetta Netflixin ääreen. Minusta on tullut nopea neuloja, ja olen pikkuhiljaa alkanut kaivata aina vaan monimutkaisempia malleja. Nämä eivät tosin olleet sillä tavalla monimutkaiset, haastetta toivat oikeastaan vaan tuo mieletön pituus ja minulle uusi varren sijaan varpaista aloittaminen. Epäilin tosi pitkään tuota sivujen palmikkokuvion kauneutta, mutta onneksi laitoin sukan omaan jalkaani ennen kuin lähdin purkamaan. Se tulikin esiin vasta jalassa ja myöhemmin blocking-vaiheessa (google tarjoaisi suomennukseksi pingotusta, mutta kun tässä mallissa ei oikeastaan pingotettu)!

Haluan seuraavaksi vielä tehdä samalla mallilla pinkit sukat äidille. Haluan myös ihan ehdottomasti alkaa kirjoittaa vanhaa blogia enemmän käsitöistä, niitä kun kuitenkin koko ajan teen. Toivottavasti ei haittaa esimerkiksi tälläiset villasukkahehkutukset!



Eilen istuttiin vielä lasipullokokisten kanssa iltaa tuolla Even kotona. Siellä näyttää hyvinkin erilaiselta kuin meidän hipsternörttiluolassamme, ihanalta joka tapauksessa siis kuitenkin. Välillä kaipaan kovasti asumaan ratikkareittien ääreen johonkin vanhaan ja idylliseen kivitaloon. Asettelen mielessäni huonekalujamme korkeisiin huoneisiin ja kirjapinojamme hienoille ikkunalaudoille, keitän teetä kompaktissa keittiössä ja ripustan ryijyjä ruskeille seinille. Sitten selaan muutamat vuokrailmoitukset ja rakastun taas uudelleen meidän täydelliseen kaupungin vuokra-asuntoomme (ja sen hintaan).



Laitoin pitkästä aikaa eilen päälle tuon Monkin kukkamekon. Nopeasti muistin miksi olin sen aiemmin talvella hylännyt odottamaan kesäkelejä: takin ja repun kanssa pidettäessä sen helmaa saa olla ihan koko ajan repimässä takaisin alaspäin soveliaille mitoille. Äh! Muuten tuo malli on niin sopiva minulle ja sen ostamiseen liittyy vielä kivoja syksyisiä Tukholma-muistoja. Kesä siis, tule jo!

PS Eilen juteltiin myös kameroista, puhelimista ja tietokoneista, ja ennen kaikkea niiden kestävyydestä. Tämä Canon 400D on ollut minulla seitsemän vuotta ja olen ostanut siihen sinä aikana vain yhden uuden akun, senkin Kiinasta. Pari vuotta sitten ostin Samsungin minijärkkärin kun luulin sen lisäävän bloggausintoani, mutta kävikin ihan päin vastoin. Se on kyllä helppo ja kevyt, mutta siinä ei vaan ole sellaista kuvaamisen iloa mukana. Tämä minun Canon on niin vanha, ettei tässä ole edes mahdollisuutta katsoa kuvaa takanäytöltä ennen kuin se on otettu, ja lopulta varsinaisen etsimen puuttuminen olikin se syy miksi Samsung pölyttyy nyt kirjahyllyssä. Ikävintä on, että maksoin siitä jotenkin ihan tosi paljon ja nyt jo nykyään puolella siitä hinnasta saa paljon kivemman minijärkkärin esimerkiksi juuri Canonilta.

kotona

(Tässä on minun pilkulliset nikeni, jotka ovat tuottaneet ihan suunnattomasti iloa. Niillä jaksaa kävellä pidemmätkin retket ja kotiin palatessa melkein harmittaa riisua ne pois.)

Niko tekee keittiössä minun lempiruokaani. Tuutsu tervehti minua ihanalla hajukakalla. Lounaan jälkeen suljen hetkeksi silmät. Illalla yritän jaksaa purkaa pyykkivuorta - tai sitten ihan vaan olen ja kuuntelen Robinia. Ehkä kirjoitan kirjeen Peruun ja katson jonkun siirappisen elokuvan. Annan itselleni armoa ja muistutan tärkeimmäistä.

Minä riitän.