En lupaa tästä mitään säännöllistä, viikottaista sarjaa, mutta jos joskus edes muistaisi. Jaksoin pitkään kävellä 10000 askelta päivässä, mutta nyt olen vaihtanut tavoitteeni näiden kuvien ottamiseen. Piilotin askelmittarin puhelimestani, se toimi kyllä hyvänä motivoijana yllättävänkin pitkään, mutta tällä hetkellä se ei sovi minun elämääni. Askeleiden sijaan kerään nyt näitä kuvia minusta joko kävelemässä tai pyöräilemässä. Ja kun Pirkkolan uimahalli taas aukeaa kesän jälkeen niin sitten toivottavasti sieltä! Ja tärkeintä ei siis ole mitkään luvut vaan se, että ylipäätään lähden muuallekin kuin vain kauppaan.
 

Tiistai: Kuuntelin uusinta Rooster Teeth -podcastia. Kävelin taas kerran Paloheinässä päin, varsinkin tuosta yhdestä tiestä kehän varrella on tullut ihan suosikki.



Keskiviikko: Kohtuullisen lyhyt kävelylenkki Keskuspuistossa. Kuuntelin Jenny T. Colganin Resistance Is Futile-(ääni)kirjaa, joka on hämmentävä sekoitus hömppää ja sci-fiä. Spoiler: supercool matemaatikkotyttö rakastuu alieniin.



Perjantai: Mentiin bussilla Kaareen, koska S-Marketista ei saa minun lempiristikkolehteä. Päätettiin kävellä kotiin, ja hyvä että käveltiin! Pirkkolassa on jo mummot peput pystyssä mustikoiden ja ahomansikoiden kimpussa. Riitti onneksi meillekin muutama marja.



Lauantai: Ei innostanut lähteä kävelemään, mutta onneksi muistin pyörän. Ollaan kyllä pyöräilty kesän aikana yhdessä, mutta tällä tavalla yksin en ole tajunnut lähteä ajelemaan ilman mitään erityistä tarkoitusta. Pyörin Oulunkylän metsissä, voi kun on sielläkin niin nättiä.



Sunnuntai: Tähän on hyvä lopettaa. Nikon mukaan minulla on joka päivä aika villi tukka, mutta sadepäivinä päästään kyllä ihan uusiin ulottuvuuksiin vaikka miten olisi pipo päässä. Tein vaan ihan pienen löntystelylenkin saappaat klonksuen tässä naapurustossa. Vein roskat ja hain kaupasta tiskiharjan päitä ja ison pullon vadelmakivennäisvettä.



Bonuskuvana on minun ehdottomat lempikenkäni ikinä. Näillä ja Birkenstockeilla on menty koko kesä, ja muut kengät ovat menossa kohti kirpparikassia.

kesäkatselmus

Voi kesä. Joka toinen päivä toivon, että loppuisitpa jo, joka toinen päivä huudan, että etkö jo voisi alkaa.

Minun kesään ei ole kuulunut festareita, ei puistoja, ei aamuyöhön valvomista, eikä retkiä. Ei yhtäkään jäätelöä, ei raikuvaa naurua, ei rusketusraitoja, eikä tunteja kestäneitä yöllisiä keskusteluja. Ei grillausta, ei kukkaseppeleitä eikä edes oikeastaan ystäviä.

Olen ollut yksin kotona, pysynyt tietoisesti kuplani sisällä. Kun pääsin toukokuun alussa päiväsairaalasta, jotenkin vain tiesin, että minun pitää saada työstää sitä kuka olen. Ensimmäisenä lähti valkoinen sokeri ja ensimmäiset kilot. Heinäkuun alussa lähti loputkin hiilihydraatit. Paras päätös, jonka olen elämässäni tehnyt, heti Helsinkiin muuttamisen jälkeen.

Painan nyt 13 kiloa vähemmän kuin viimeisenä päivänä sairaalassa.

Olen keskittynyt ruokaan, unirytmiini, metsissä koluamiseen ja kaikkien sydämelle kertyneiden itkujen läpikäymiseen. Meidän perhe meni vajaa vuosi sitten todella rikki kun äiti ja isä lähtivät eri teille. Muut ovat ehkä jo vähän enemmän toipuneita, mutta minä keräilen edelleen palojani.

Tuntuu, että olen tehnyt samalla ihan hirveästi ja samalla en mitään. Olen sanonut joillekin ystäville, että minulla on kiire, ja se minulla on jotenkin ihan oikeasti ollutkin. Ei kuitenkaan sellainen perinteinen kalenteria täyttävä kiire, vaan kiire kerätä itseäni ja elämääni kasaan sen verran, että jaksan elokuun lopussa palata kouluun ja ihan oikeasti keskittyä opiskeluun lopulta valmistuakseni rakastamalleni alalle.

Talvella oli ihan todella vaikeaa, tiedätte jo sen. Muistan oikeastaan vain viikkomme Lontoossa, kaikki sitä ennen ja sen jälkeen on oikeastaan vain mustaa massaa aina siihen asti kun pääsin lopulta osastolle. Olen maailman kiitollisin kaikesta siitä avusta mitä siellä sain. Sitten tuli lopulta toukokuu ja minun viimeinen päiväni päiväosastolla. Samalla kun tuli haikea itku, tiesin, että aion tehdä ihan kaikkeni ettei minun enää koskaan ikinä milloinkaan tarvitse kävellä niistä ovista läpi, ei ainakaan samoissa merkeissä.

Ja minähän olen tehnyt.

Ulkopuolisen silmin saattaa näyttää siltä, että olen vain maannut kotona koko kesän, mutta todellisuudessa olen tehnyt ihan saatanasti töitä aamusta iltaan. Olen raatanut pitkään päivää sekä fyysisen että henkisen terveyteni eteen.

Ja jokaikinen päivä olen tyytyväisempi minuun ja maailmaan. Onnellinen olen ollut aina, iloinenkin joskus, mutta ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen olen tyytyväinen. Ja voi että se on hyvä tunne.

Ja nyt, nyt seuraa kokoelma Instagram-kuvia, joita niitäkin on jotenkin huomattavan vähän koko kesältä.



Kuva niistä Pohjois-Helsingin metsistä, joista aina niin hehkutan. / Tuutsu päiväunilla + ihanat ale-pellavalakanat, niissä on keltaisia pilkkuja!!! / Lempilehti.
 

Vähän valehtelin, etten muka olisi retkeillyt: välillä ollaan Nikon kanssa kyllä pyöräilty. / Meidän pihan kukkaloistoa. / Kerran kävin jopa ystävien kanssa teellä.



Tuutsu on paras. / Käväisin myös Turussa, mutta joo, oli aika vaikeaa. / Life with A Sprinkle Of Glitter. Kanavaa suosittelen kaikille, kirjaa ensisijaisesti yläasteikäisille.

Toukokuussa ostetut shortsit!!! / Kiitos eBay, että tuot korealaisen paperiteollisuuden minun ulottuvilleni. / Uusimmassa Kotivinkissä on kuva minun ja Nikon tulevaisuudesta: puutalo Käpylässä, pari kissaa, pari makkarakoiraa ja pari lasta. Hyvä kombo. (Vähän onni-paruin tätä kuvaa yksi ilta.)

PS NÄIDEN GIFIEN MYÖTÄ TERVEISET TOMMILLE
 

pioneista, askelista ja kaloreista

Tiedättekö, minä välillä oikeastaan unohdan miten helppoa bloggaaminen on. Jotenkin ne paineet tehdä hyvää blogia kasvavat niin suureksi, että ne oikeasti tärkeät ajatukset arjesta tuntuvat liian pieniltä jaettavaksi.

Sitten sitä onneksi muistaa, ettei blogipostaukseen tarvita kuin kuva tai kaksi. Tai ei yhtään. Tärkeintä on oikeasti vain saada jakaa ajatuksensa.

Ja tänään haluan kertoa kuinka Pakilan Lidlistä löytyi neljällä eurolla pionikimppu.
Ja kuinka vesimeloni maksoi alle euron kilo.
 

Olen löytänyt itselleni maailman parhaimman motivaation liikkumiseen. Ensinnäkin, annoin itselleni vihdoin luvan ihan vain kävellä. Toiseksi, joka päivä pitää saada S Health sovelluksen kalenteriin kultainen, 10 000 askeleen kävelymitali. Kolmas ja tärkein kohta on äänikirjat, joita saa kuunnella vain kävelylenkillä, ei siis sekuntiakaan kotona. Kävellessä pystyy myös keskittymään tarinaan paljon paremmin. Jotenkin lenkeistä muodostuu myös pieni loma sosiaalisesta mediasta, koska Instagramin selaus vaikeuttaisi ainakin englanninkielisen tarinan seuraamista.
 

Lähestyn sopivaa vauhtia ensimmäisen kymmenen pudotetun kilon rajaviivaa. Silloin olen BMI:n mukaa enää vain lievästi lihava ja siksi siitä on muodostunut sellainen ensimmäinen iso luku jota odottaa. Pari viikkoa niin olen siinä. Sen jälkeen seuraava etappi on saada vaa'an ensimmäinen luku kutoseen - en muista, koska viimeksi olisin nähnyt sellaista tervettä näkyä.

Ja miten olen tässä onnistunut: ne 10 000 askelta ja myfitnesspal. Ja ei teelusikallistakaan sitä valkoista sokeria.

Mitä teille kuuluu?