ööööö ajatuksia

Lähdin heti aamusta taas kaupungille. Piti suunnata ruotsalaisten kanssa rannalle, mutta ei siitä tullut mitään kun olin bussilla liikkeellä, enkä tiennyt yhtään mihin suunnata. Joku toinen kerta sitten varmaan. (Huomenna varmaan ängetään uuden hurmaavan ystävän kanssa Nyon-kierrokselle.)

Olin kotona jo kahdentoista jälkeen nautittuani suklaacroisantista ja appelsiinimehusta syyspuun alla linnan vieressä. Katselin Harry Potterin takaa kun valtavan iso saksalaisnainen yritti päästä mäkeä ylös. Korkokengissä. Minä taistelen tennareidenkin kanssa.

Kun tulin kotiin, huomasin, että minun huoneessa on ihan varmasti käyty avaamassa ikkunat. Minulle tuli valtavan paha mieli siitä. Ei sillä, että minulla olisi jotain salattavaa (olin jo päässyt eroon piilotetuista pinaattiravioleista), mutta tämä on oikeastaan minun asuntoni, minun koti. Minun on pakko sanoa niille kuinka paha mieli minulle tuli, mutta en tiedä uskallanko. Muutenkin, täällä menee kaikki hyvin ja on onnellista, mutta vaikeinta on luoda suhteet noihin vanhempiin. En esimerkiksi vieläkään oikein uskalla mennä illalla hakemaan ruokaa. Täytyisi uskaltaa puhua kaikesta tälläisestä, mutta kun tuntuu, että en nytkään ole tarpeeksi hyvä. Mitä sitten jos alan sanomaan vastakkaisia mielipiteitä?

Tylsä osuus ohi, nyt puhun näistä valokuvista. Tänään ymmärsin, että minä ihan oikeasti saan asua täällä missä keskellä kaupunkia jollain on valtava terassipuutarha ja ihmiset hakevat aamulla tuoretta leipää leipomosta. Minun täytyy tallentaa tätä matkaani vielä enemmän, paremmin ja kärsivällisemmin. Tiedättekö, lähteä paikkoihin vain ottaakseni kuvia, piirtääkseni rakennuksia Moleskineen ja kirjoittaakseni luonnosten väliin huomioita eurooppalaisuudesta.

Tuo retiisikuva on minun lempikuvani kaikista ottamistani kuvista ikinä. Se jotenkin kertoo tästä elämästä täällä niin paljon.