Tämä on minun viides päivitykseni tänä vuonna, ja toukokuu alkaa sunnuntaina. On vaan niin kiire elää! Tuntuu kuin olisin tänä keväänä ottanut kiinni kaiken sen, mistä olen ehkä viime vuosina jäänyt paitsi. Kahdeksas päivä toukokuuta tulee vuosi siitä kun minut uloskirjattiin mielialahäiriökeskuksesta - kirjoitan tästä ehkä liian himpun verran liian usein sosiaalisessa mediassa, mutta olen vaan kerta kaikkiaan niin ylpeä ja onnellinen kaikesta mitä tämä kulunut vuosi on tarkoittanut minulle.

Alan ehkä nyt vasta käsittämään miten paljon masennus ja muut häiriöt vaikuttivat elämääni aina siitä päivästä asti kun lukiossa sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Enkä edes ole uhrannut näille lukioajoille oikein ajatustakaan moneen vuoteen ennen kuin nyt pari päivää sitten avasin Facebook-kutsun, joka alkoi sanoilla "Niin ne vuodet vierivät. On lähes viisi vuotta kulunut siitä, kun kirjoitimme ylioppilaiksi."

VIISI VUOTTA

Tälläinen kutsu tarkoittaa sitä, että alkaa väkisinkin katsomaan omaa elämäänsä taaksepäin, mikä taas johtaa tälläisiin liian pitkiin blogipostauksiin. Olenko saavuttanut mitään mainitsemisen arvoista? Olenko sellaisessa elämäntilanteessa, johon kuvittelin päätyväni kun silloin viisi vuotta (!!!) sitten painoimme valkolakit päähämme siellä pikkukunnan liikuntasalissa? Entä kaikki vanhat ystävät? Elävätkö he niin kuin suunnittelivat viisi vuotta sitten? Niillä suunnitelmilla ei itsessään ole oikeastaan mitään merkitystä, mutta kaikella niihin vaikuttaneilla onkin. Mitä tapahtui tässä välissä, että ne suunnitelmat toteutuivat tai olivat toteutumatta? Oliko hyvä vai huono asia, että kaikki meni tai oli menemättä niinkuin piti? Mistä piti luopua? Mitä sai takaisin? Mikä hyvä johtikin huonoon, ja mikä huono hyvään? Oliko kenellekään hyötyä laudatureista tai haittaa improbatureista? Tai haittaa laudatureista, hyötyä improbatureista?

Minun vastaukseni lyhyesti: oikeastaan kaikki on eri tavalla kuin viisi vuotta sitten odotin. Mutta oikeastaan kaikki on paremmin kuin odotin edes vuosi sitten. Ja niillä arvosanoilla ei tee kerta kaikkiaan mitään.



Takaisin tähän kevääseen.

(Tarinaan siitä, miten vuodessa voikaan vihdoin, monen vuoden taistelun jälkeen alkaakin parantua kaikista häiriöistä ja haavoista - siihen palaan myöhemmin kun on enemmän aikaa.)

Tämä kevät on ollut hullu! Aivan käsittämättömän kirkas ja selkeä. En enää elä sumussa. Viikot menevät ohi nopeammin kuin koskaan ennen, mutta olen elänyt kevään jokaisen päivän reippaammin kuin ikinä osasinkaan edes haaveilla. Päivät kuluvat nopeasti, mutta muistan niistä jokaisen! En enää vain ole vaan myös oikeasti elän.

Hulluinta tässä keväässä on ehdottomasti ollut Hello Ruby. Tammikuussa kirjoitin hirveällä kiireellä rästiin jäänyttä koulutehtäväksi määrättyä blogia, ja nappasin meidän kirjahyllystä iloisen värisen lastenkirjan. Syksyllä minua oli nimittäin hurjasti ärsyttänyt meidän koulun jääräpää-miehet, jotka ei vaan ymmärrä - joten päätin kiireessä ja puolituohtuneena kirjoittaa heille tytöstä nimeltä Ruby. "Jos Rubykin osaa niin osaan minäkin, ärrinmurrin!"

Tekstissä piti olla linkkejä, joten päädyin tietenkin selaamaan Hello Rubyn nettisivuja. Kävin kaiken läpi ja ihan viimeiseksi klikkasin linkkiä yhteydenottolomakkeeseen, johon kirjoitin elämänkertani vältelläkseni itse koulutehtävän kirjoittamista. Ja nyt, muutama kuukausi tammikuun jälkeen, elämänkertaani on tullut yksi iso luku lisää.

Sen nimi on "Hello Ruby - kuinka minusta tuli intern, office manager, content creator, coder, craft wizard, dog lover ja ennen kaikkea confident human being".



Hello Rubyn lisäksi olen paahtanut läpi insinööriopintojani. Minusta tulee jonkin näköinen web developer, mutta sellainen saattaa helposti olla hirveän tylsää, joten olen laittanut koko insinööritutkintoani uusiksi. Yksi osa tätä uudistustyötäni on Lahden avoin ammattikorkeakoulu, jossa käyn muotoiluinstituutin puolella valinnaisia opintojani. Nyt keväällä olen käynyt Lahdessa visuaalisen suunnittelun kurssilla, joka on antanut ihan hirveästi eväitä sekä työhöni että opintoihini.

Tässä esimerkiksi on kuva hiilellä luomastani Vincentistä, joka itse asiassa piirrettiin väärin päin! Ensin jokainen valitsi mallikuvan muutamasta vaihtoehdosta, ja sitten se pitikin kiinnittää tauluun ylösalaisin. Ideana tässä oli se, että tällä tavoin emme voineetkaan enää piirtää ihmistä, vaan ikään kuin pakotimme aivomme näkemään ainoastaan valot ja varjot.

Kisu-sähkökaappi taas on Lahden kaupuginkirjaston läheltä. Silloin oli ehkä kevään kaunein ilta.



Hello Ruby on täynnä luovia ihmisiä. Olen aina pitänyt itseänikin luovana, mutta viime vuosina minulta on puuttunut se tärkeä palo myös oikeasti tehdä ja kokeilla juttuja, maalata ja kirjoittaa, opetella uusia juttuja, epäonnistua ja onnistua. Olen etsinyt sitä kauan, mutta lopulta tarvittiinkin ympärille vain oikeat ihmiset, jotka inspiroivat tekemisillään itseäkin yrittämään. Tämä on minulle jotenkin uusi juttu, koska aina olen tottunut olemaan ja tekemään omissa oloissani peittääkseni kaikki pienimmätkin epäonnistumiset.



Tässä vaiheessa kirjoittaminen (ja varmasti lukeminenkin) alkaa jo kyllästyttää, joten käydään viimeiset kuvat nopeasti ja tylsästi läpi.

1. Helmi muutti Helsinkiin. Se on parasta.
2. Tuutsu on edelleen maailman paras kisu.
3. Tuutsu on edelleen maailman tyhmin kisu.



4. Kevätvaatteet on kivoja.
5. Pilkut on kivoja.



6. Kevät on kiva.
7. Elämä on kiva.
8. On hyvä olla.

vihkopaja

Eilen pidimme Kahvilakerhon ensimmäisen vihkopajan, ja ensi viikolla on heti seuraava.

Ohjeet löytyvät esimerkiksi näiltä videoilta:
kansi: https://www.youtube.com/watch?v=NAQ6wuXIShk
insertit: https://www.youtube.com/watch?v=_s0Sb741aBw

Tällä mallilla saa superhelposti tehtyä tosi kivan näköisen muistikirjan, joka näyttää juuri siltä kuin itse haluaa. Minä käytin kanteen scrapbook-paperia, mutta senkin voi tehdä kierrätysmateriaaleista. Sivuina minulla taas on vanhoista lehdistä leikattuja papereita, vanhan matikanvihon tyhjiksi jääneitä viimeisiä sivuja sekä vielä vähän paksumpaa luonnostelupaperia, joka kestää vähän vesivärejäkin.

Minä tein omastani selkeästi tälläisen art journal-tyyppisen ratkaisun, johon saa liimailtua kaikenlaisia muistoja - vaikkapa teepusseja ja kuivattuja kukkia, mitä vaan oikeastaan keksiikään!

Nämä kuvat on vähän surkeita, varsinkin kun tämä meidän ruokapöydän pinta on nähnyt parhaat päivänsä. Ainakin sitä on rakastettu.

kahvilakerhoja ja kakkuja

Tässä jonkinlainen sopiva sekoitus kuvia viime aikojen kahvilakerhoista! Ensimmäiset kuvat ovat Kahvila Bokvillanista (juuri siitä mistä Henriikkakin on kirjoittanut). Tykättiin siitä paikasta ihan hurjasti, ja palataan sinne varmasti vielä moneen otteeseen!

Sitten seuraavat kuvat ovat Turun kahvilakerhosta, jossa pääsin pitkästä aikaa käymään viime perjantai-iltana. Oli niin kiva tavata uusia tyttöjä, ja nähdä, että Turussakin on kerhoilukulttuuri vahvasti elossa. Pelattiin Susannen luona ihan superhauskaa Kymppitonni-peliä, sen kun löytäisi omaankin pelikokoelmaan kirpparilta.

Kaksi viimeistä kuvaa on sitten taas tältä illalta. Leivoin pitkästä aikaa kakkua ja jopa söinkin sitä vähäsen - ikävä kyllä vain ymmärtääkseni, että vaikka kuinka olisin laihtunut 20 kiloa kesän aikana niin ei minun sokeririippuvuus ole minnekään kadonnut. Sokeri alkaa hallita minun aivoja täsmälleen samalla hetkellä kun päästän grammaakaan sitä elimistööni. Sokerittomuus ja hiilarittomuus saavat siis jatkua tästä hetkestä eteenpäin, niin on vaan niin paljon parempi olla. Ja vielä pitäisi lähteä ainakin kymmenen kiloa.

Mutta oli kyllä ihan äärimmäisen hyvä kakku.
 

kakkukestit

Tässä ihan vain muutama kuva eilisiltä kesteiltä. Leivoimme siis perjantai-iltana yhden satsin bageleita, mangojuustokakun ja tuon maitosuklaisen täytekakun. Minä pidin sokerittomuudestani kiinni, tosin pari kertaa jouduin leipoessa maistamaan täytteitä varmistaakseni oikean maun. Niistä muutamasta teelusikallisestakin tuli tosin ihan oksettava olo, tuntui ihan oudolta ajatukselta, että ennen olisin jättänyt kulhon pohjalle ison kerroksen täytettä ihan vain herkutteluun. Joten, tämä juttu kai oikeasti toimii ja olen siitä aivan äärimmäisen iloinen.

En jotenkaan vielä oikein käsitä, että huomenna tosiaan koittaa kesäkuu. Kesäksi on luvassa paljon opintoja, seikkailuja, päiväunia, pyöräretkiä, hulluja määriä smoothieita ja paljon Tuutsun kanssa hengailua.
 

euroviisuista ei päivääkään

Minulle leskenlehdet, pääskyset tai harjatut kadut eivät tuo kevättä, eivät ainakaan samalla tavalla kuin Euroviisu-viikko glittereineen, konfetteineen ja kyyneleineen. Tiistaina oli siis korkea aika juhlia kevättä pitämällä viisukatsomo Eveliinan luona. Euroviisuissa musiikkiakin tärkeämpää on ruoka, ihmiset ja nauru, ja voi että, niitähän meillä riitti.

Rakastan viisuja yli kaiken. Rakastan kuinka Eurooppa saa edes yhden viikon ajan oikeasti olla yhtä, jakaa saman jännityksen ja ilon, sen saman hyvän olon. Näiden kisojen motto, building bridges, kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta kun tiistaina katselin Conchita Wurstia, hänen vilpitöntä aitouttaan, hänen rajatonta rakkauttaan ja ennen kaikkea hänen sanattomaksi jättävää lempeyttään, siltojen rakentelu ei enää tuntunutkaan niin typerältä ja mahdottomalta ajatukselta vaan sittenkin yhteiseltä tavoitteelta ja haasteelta; yhteiseltä matkalta, johon meidät kaikki on kutsuttu mukaan.



PS: Yritin tehdä sokerittoman juustokakun, mutta sainkin vain sydämeeni uuden elämänohjeen, jota jakaa tuleville sukupolville: kaikkea saa ja pitää yrittää, kaikkea paitsi sokeritonta juustokakkua. (Tässä olisi hyvä alku kirjalle!)

ompeluilta

Olemme Even kanssa ommelleet tämän illan hänen valmistujaismekkoaan. Kuunnellaan Robinia, tietysti, ja seurataan Tuutsun puuhia parvekkeella.
 

no se kukkamekko!

Tässä olen minä, mekkoni ja Hakaniemen maalaismarkkinoilta löytynyt tomaatintaimeni. Mekko on ihana ja näyttää siltä, että sen kuuluukin olla minun vaatekaapissa. Farkkutakki, huivi ja Marimekon laukku ovat löytyneet kirppareilta, sukkahousut on Falken ja pilkkulenkkarit Niken. Ja tuntuupa jotenkin hauskalta postata tälläinen asukuva, vaikka oma ulkonäkö välillä tuntuukin aivan kestämättömältä (tästä kirjoitan joskus enemmän)!

Aamulla kierrettiin jäähallin kirppis, josta löytyi tuttuun tapaan kaikkea muuta kuin mitä lähdettiin hakemaan. Kasseihin eksyi ainakin kiva verho keittiöön, merinovillainen pipo viileisiin kesäiltoihin ja vielä uusi lautapeli kokoelmaamme kasvattamaan. Paras löytö saattoi kuitenkin olla punainen, viisikymmentä senttiä maksanut Melodican kesätakki - jos vaan saan muutamat öljytahrat irti vaikkapa sappisaippualla. Toivoa on, sillä myyjä ei kuulemma ollut edes yrittänyt irroittaa niitä.

Olen tässä viime viikon kypsytellyt ajatusta jonkinlaista sokerittomasta haasteesta. En halua laihduttaa (laihtua kylläkin höhöö), mutta kaipaan taas kerran sitä kuuluisaa parempaa oloa, ja tuntuu siltä, että nyt olisi korkea aika päästä irti sokerikoukusta ja ahmimisesta. Sain nyt onneksi lähetteen ravintoterapiaan, en vaan tiedä mahtaako sinne olla hirveä jono. Mietin, että voisin luoda itselleni #satapäivääilmansokeria-haasteen. Jos Matti Nykänen pystyi olla sata päivää ilman viinaa, niin kai minäkin nyt selviän ilman pätkiksiä, suffeleita ja suklaarusinoita.
 

ilta parvekkeella

Tästä päivästä tuli mukava ompelupäivä. Parvekkeella ei oikein riittänytkään tila tuolle 50mm-objektiiville, joten täytyy ottaa paremmat kuvat vaikkapa huomisen kirppiskierroksen lomassa. Ihana sininen kukkakangas näyttää aika lailla minulta, pakka tuota maksoi joulun alla euron jäähallin kirppiksellä.



Parvekkeella ei mekkoa siis paljoa kuvailtu, mutta muuta sitten senkin edestä. Orvokit jaksavat ihastuttaa aina joka kevät - niistä tulee mieleen aina isoäiti. Tukassa oli Primarkin pallopompula ja kasvoilla väsymyksestä huolimatta hymy. Tuutsu taas on ihastunut parvekkeella makoiluun ja sadepisaroiden, hyönteisten ja lintujen tarkkailuun.
 

Kevät tuntuu hyvältä, elämä kuitenkin vähän raskaalta. Matkaa on kuljettavana vielä niin paljon, mutta olen löytänyt lohtua siitä, että nyt ainakin kuljen eteenpäin, vaikkakin välillä hitaasti.

mekkotehdas

Tänään ostin päiväsairaalan jälkeen Mekkotehdas-kirjan. Kanniston leipomosta hain vielä kauraleivän, kaksi perunarieskaa ja kaksi rahkamunkkia, nam. Kotona reppua purkaessa huomasin leipäpussin ja kirjan selän sointuvan kauniisti toisiinsa. Hymyilytti, tänään on hyvä päivä.

(Pienen kisun piti tietenkin saada päästä haistelemaan paperipussia, miten ihanasti se rapisikaan! Ja mikä parasta, mama ei selvästikään oikein pidä siitä, että tungen nenänpäätäni tähän väliin...)
 

Viikonloppu meni kotia äidin avulla laittaessa. Kevät tulvii sisään puhtaista ikkunoista, sohvalla on taas tilaa istuakin ja puolet vaatekaapista tyhjennettiin äidin kirpputorikasseihin. Vielä olisi vähän työnsarkaa, mutta iltapäivästä annoin itselleni luvan vetää peiton tunniksi päälleni. Tuutsu käpertyi jalkoihin purisemaan ja näin kauniita unia.

Huomenna piirrän kauniin mekon kaavat.

Huomenna olen onnellinen.

reipas maanantai

Tänään aloitin päiväsairaalatoiminnan. Jos joku olisi kertonut minulle kuukausi sitten miten jaksan nyt lähteä heti aamusta pyöräilemään jonnekin, olisin varmaankin nauranut koko ajatukselle. Mutta, niin minä vaan hyppäsin pyörän selkään ja ajelin, joskin melkoisen verkkaisesti, keskuspuiston läpi Töölöön!

Iltapäiväkahvien jälkeen menin vielä Even luo taiteilemaan. Haettiin lähikaupasta ainekset maailman parhaaseen ja helpoimpaan kanakeittoon, jonka takuuvarman reseptin opetin nyt siskollekin. (Minä korvaan aina pavut pakastemaissilla ja kaadan täysjyväpastaa kattilaan ihan todella reilulla kädellä! Keiton kruunaa valtava kasa raejuustoa.)



Kotiin päin ajelu ei ollut ihan yhtä mukavaa kun aamuiset alamäet olivat nyt luonnollisesti ylämäkiä. Google Mapsilla saa kyllä hyvin katsottua eri reittien korkeuskarttoja, mutta laiskuuttani palasin aamulta tuttua reittiä.

Kotona odotti onneksi pieni kisu. Tässä kuvassa se purisee ruokakaapin ovella.

Missäpä muuallakaan.
 

villasukista ja lasipullokokiksista

Mysteerisistä varastoistani löytyi kaksi kerää Novitan suomalaista sukkalankaa. Löysin Ravelrystä tämän mallin, joka jotenkin istui siskolleni (ainakin minusta) ihan tosi hyvin. Sukkalanka-keristä jäi vain ihan muutama metri yli, hyvin valikoitu malli siis!

Tykkäsin ihan hirveästi neuloa tuota mallikertaa. Sen oppii melkeinpä ulkoa, mutta tarjoaa kuitenkin sopivasti haastetta Netflixin ääreen. Minusta on tullut nopea neuloja, ja olen pikkuhiljaa alkanut kaivata aina vaan monimutkaisempia malleja. Nämä eivät tosin olleet sillä tavalla monimutkaiset, haastetta toivat oikeastaan vaan tuo mieletön pituus ja minulle uusi varren sijaan varpaista aloittaminen. Epäilin tosi pitkään tuota sivujen palmikkokuvion kauneutta, mutta onneksi laitoin sukan omaan jalkaani ennen kuin lähdin purkamaan. Se tulikin esiin vasta jalassa ja myöhemmin blocking-vaiheessa (google tarjoaisi suomennukseksi pingotusta, mutta kun tässä mallissa ei oikeastaan pingotettu)!

Haluan seuraavaksi vielä tehdä samalla mallilla pinkit sukat äidille. Haluan myös ihan ehdottomasti alkaa kirjoittaa vanhaa blogia enemmän käsitöistä, niitä kun kuitenkin koko ajan teen. Toivottavasti ei haittaa esimerkiksi tälläiset villasukkahehkutukset!



Eilen istuttiin vielä lasipullokokisten kanssa iltaa tuolla Even kotona. Siellä näyttää hyvinkin erilaiselta kuin meidän hipsternörttiluolassamme, ihanalta joka tapauksessa siis kuitenkin. Välillä kaipaan kovasti asumaan ratikkareittien ääreen johonkin vanhaan ja idylliseen kivitaloon. Asettelen mielessäni huonekalujamme korkeisiin huoneisiin ja kirjapinojamme hienoille ikkunalaudoille, keitän teetä kompaktissa keittiössä ja ripustan ryijyjä ruskeille seinille. Sitten selaan muutamat vuokrailmoitukset ja rakastun taas uudelleen meidän täydelliseen kaupungin vuokra-asuntoomme (ja sen hintaan).



Laitoin pitkästä aikaa eilen päälle tuon Monkin kukkamekon. Nopeasti muistin miksi olin sen aiemmin talvella hylännyt odottamaan kesäkelejä: takin ja repun kanssa pidettäessä sen helmaa saa olla ihan koko ajan repimässä takaisin alaspäin soveliaille mitoille. Äh! Muuten tuo malli on niin sopiva minulle ja sen ostamiseen liittyy vielä kivoja syksyisiä Tukholma-muistoja. Kesä siis, tule jo!

PS Eilen juteltiin myös kameroista, puhelimista ja tietokoneista, ja ennen kaikkea niiden kestävyydestä. Tämä Canon 400D on ollut minulla seitsemän vuotta ja olen ostanut siihen sinä aikana vain yhden uuden akun, senkin Kiinasta. Pari vuotta sitten ostin Samsungin minijärkkärin kun luulin sen lisäävän bloggausintoani, mutta kävikin ihan päin vastoin. Se on kyllä helppo ja kevyt, mutta siinä ei vaan ole sellaista kuvaamisen iloa mukana. Tämä minun Canon on niin vanha, ettei tässä ole edes mahdollisuutta katsoa kuvaa takanäytöltä ennen kuin se on otettu, ja lopulta varsinaisen etsimen puuttuminen olikin se syy miksi Samsung pölyttyy nyt kirjahyllyssä. Ikävintä on, että maksoin siitä jotenkin ihan tosi paljon ja nyt jo nykyään puolella siitä hinnasta saa paljon kivemman minijärkkärin esimerkiksi juuri Canonilta.