swiss people don't die.

Tässä kuva tältä illalta. Oho, ei näy varpaat.

Mutta joo, tässä on minun hoodsit. Tätä kuvaa ennen kirjoitin postauksen loppuvaiheessa luettavissa olevan tekstin mäkkärissä, ajoin korkealle kohti Alppeja, katselin ylhäältä Geneve-järven tuhansia valoja ja ihastelin ravintolakulttuuria pienimmissäkin kylissä siellä vuoriston kätköissä.

Tämän kuvan jälkeen korkkasin hyvin ansaitun kokiksen etäällä muusta viikonlopusta iloitsevasta kansasta. Pystyin kuitenkin tarkkailemaan heitä, ja minusta alkoi tuntua hieman surulliselle. On niin ikävää joutua istumaan tälläisenä iltana yksin.

Mutta nyt se mäkkäriteksti haha:

->Kirjoitan tätä tekstiä Nyonin McDonald'sissa. Tykkään näistä perjantai-illoista kaupungilla vaikken teekään mitään erityistä, kunhan vain istuskelen ihan rauhassa ja katselen eurooppalaisia. En jotenkaan ihan vielä osaa tuntea itseäni osaksi tätä kansaa, jonka mielestä kauppojen kuuluukin mennä seitsemältä kiinni.

En oikein tiedä mitä tekisin tämän hiilaritankkauksen jälkeen, mutta jotenkin omaan huoneeseen lukittautuminenkaan ei houkuttaisi. Illat ovat vielä lämpimiä, mutta kuitenkin siis sellaisia, että tekee mieli vetää neuletakki päälle. Toivoisin vain, että minulla olisi täällä jossain vaiheessa ystäviä. Sellaisia, joiden kanssa lähtisi arki-iltanakin kahville vaikka pitäisi nukkua. Eihän sellaisia ystäviä tietenkään saa reilussa kahdessa viikossa, mutta toivon, että aika pian kuitenkin.

Huomenna saattaa löytyä ihmisiä kun menen sellaiseen au pairien grilliparty-tapahtumaan. Huomenna on muutenkin mukava päivä kun hostperhe lähtee johonkin häihin koko päiväksi, ja minä saan syödä aamiaisen oikein pitkän kaavan mukaan yksikseni kuunnellen sitä yhtä loistavaa levyä. (Nämä nimittäin kuuntelevat ihan mielettömän hyvää musiikkia koko ajan, aamiaisesta lähtien.)

Toivon, että aamulla minua odottaa palkka keittiön pöydällä, ja saan tulla takaisin tänne Nyoniin ostamaan hyvät eväät niitä partyja varten. Ja ehkä hakea vihdoin ne H&M:n keltaiset housut, jotka sopivat minulle ihan juuri hienosti. Sitten Tally Weijlillä olisi sellaiset ihan täydelliset konjakinväriset ruskeat korkonilkkurit, jotka ihan ehdottomasti tarvitsen. Ja pelkään, että Manorin upeat upeat upeat villakangastakit loppuvat ennen kuin saan omani ulos sieltä.

(Tässä vaiheessa kerron, että viereiseen pöytään tuli istumaan ihan jumalaisen kaunis nainen, mutta se haisee ihan hirveästi hielle. Maailman oudoin tunne. Jotta mielikuvat täydellisistä keskieurooppalaisista pysyisivät yhtä kauniina kuin ennekin, kerrottakoon, että McDonald'sin myyjäpojan silmälasit ovat khuulit (puhutaan nyt Ugly Bettyn Henry-tasoisesta khuuliudesta, ei mistään vähemmästä). Myyjäpoika myös ymmärsi minun ranskaani, joten se taitaa ihan yleisesti ottaen olla jokin supermies.)

Koska istun täällä ilman suurempia suunnitelmia, voin kertoa kaikkea muutakin. Esimerkiksi raitapaitapoikatarinoita tältä päivältä.

Ensimmäinen tarina: raitapaitapojalla ei oikein ole ollut ystäviä vielä koululla ainakaan aamuisin, vaan se on ennemmin aina halunnut hyppiä minun kanssani ruutuja ja tasapainotella sellaisella palkilla, ja hypätä sitten minun syliin. Tänä aamuna tapahtui kuitenkin muutos kun se otti koulumatkalle mukaan pienen Slash McQueen-auton. Aloimme liuttaa sitä alas liukumäestä, ja yhtäkkiä siihen ilmestyy sellainen yhtä pieni poika Cars-reppunsa kanssa, ja siitä ja raitapaitapojasta tulee sekunnissa parhaita ystäviä. Muutamassa hetkessä liukumäen juurella on monta pientä poikaa, ja raitapaitapoika hymyilee salaa minulle kymmenen metrin päähän.

Toinen tarina:  iltapäivällä raitapaitapoika haki vanhempiensa makuuhuoneesta joogamaton, levitti sen käytävään ja alkoi demonstroida jooga-asentoja. Minua nauratti ihan valtavasti kun samaan aikaan ne oli niin kaukana tasapainoisuudesta ja harmoniasta, mutta sitten niistä kuitenkin näki, että joo, joo, joogaa. Se hetki oli ehkä paras kaikesta tähän mennessä koetusta.

Mieleni tekee Magnum Classic (tai ehkä Magnum Brownie hmm) meets McFlurrya, mutta minun täytyy ratkaista miten saan sellaisen pakkaamatta konetta ensin laukkuun latureineen kaikkineen. Koska haluan takaisin tälle paikalle, tämä on minun paikkani. Ja enhän minä nyt muutenkaan voi jättää tätä konetta tähän ihan noin vain. Olisi typerin tapa saada koneensa varastetuksi (ei sillä ettäkö epäilisin sveitsiläisten täydellisyyttä).

Sveitsiläisten täydellisyydestä puheen ollen. Haluan esittää teille viime lauantaisen keskustelun Evan kanssa. Olimme Geneven keskustassa, ja ihmettelimme kuinka hitaasti liikenne väistyi ambulanssin tieltä:

minä: what if somebody dies just because they don't want to drive their fancy cars to the sideway.

eva: swiss people don't die. they really are perfect.

Minun täytyy napsia joitain kuvia ennen kuin tulee pimeä, ja julkaista tämä vasta kotona. (Tästä eteenpäin koti tarkoittaa sveitsikotia ja kotikoti suomikotia.) Koska muuten tämä on ihan liian tylsä postaus, pelkkää tekstiä. Jota sitä paitsi kirjoitan ihan ajatusvirtana ilman minkäänlaista päämäärää.

Ja nyt kun ovesta ilmestyi kaksi kirjastopoikaa ruutupaidoissa, kysyn itseltäni syvään hengittäen miksi ihmeessä menin antamaan blogin osoitteen isälle. Voisin perustaa (välikirjoitus, pieni poika tuli juuri ovesta sisään ja otti ilmapallotelineestä kylmän rauhallisesti kolme ilmapalloa, ja lähti takaisin ulos) oman blogin kirjastopoikabongauksille. Ilmottautumisia lukijalistalle otetaan vastaan yläpalkissa näkyvään sähköpostiosoitteeseen.

Kohennellessani tässä hiuksiani (ei mitenkään kirjastopoika-related toiminto) tuli mieleen taas kaipuuni kampaajalle. Haluaisin nimittäin lyhyen tukan, sellaisen khuulin. Sitten se menisi kiharapilveksi, ja näyttäisi baskerin alla täydelliseltä. Ja kyllä se siitä taas kasvaisi jos haluaisin. Luultavasti en haluaisi, alan kai pikkuhiljaa ymmärtää, ettei minun noin kymmenestä hiuksestani taiota nutturaa sitten millään. Sitä paitsi, kaikilla muilla on nutturat. Ja minulla on liikaa leukaa siihen touhuun.

Taidan nyt hakea sen McFlurryn (olettaen että kirjastopoikaseurue (kyllä, se kasvoi seurueeksi) pitää huolta pienen, joskin rumatukkaisen) kirjastotytön omaisuudesta sillä aikaa).

(Nyt minulla on McFlurry (päädyin siihen Magnum Classiciin). Oletetut kirjastopojat eivät näyttäneet välittävän minun kallisarvoisesta omaisuudestani tippaakaan, mutta onneksi minulla on viereisen pöydän intialaisenkelit. Ne näyttävät ihan sellaisilta pojilta kun aina on amerikkalaisissa elokuvissa niitä superviisaita vaihto-oppilaita, khuul.)