Eilen pidimme Kahvilakerhon ensimmäisen vihkopajan, ja ensi viikolla on heti seuraava.

Ohjeet löytyvät esimerkiksi näiltä videoilta:
kansi: https://www.youtube.com/watch?v=NAQ6wuXIShk
insertit: https://www.youtube.com/watch?v=_s0Sb741aBw

Tällä mallilla saa superhelposti tehtyä tosi kivan näköisen muistikirjan, joka näyttää juuri siltä kuin itse haluaa. Minä käytin kanteen scrapbook-paperia, mutta senkin voi tehdä kierrätysmateriaaleista. Sivuina minulla taas on vanhoista lehdistä leikattuja papereita, vanhan matikanvihon tyhjiksi jääneitä viimeisiä sivuja sekä vielä vähän paksumpaa luonnostelupaperia, joka kestää vähän vesivärejäkin.

Minä tein omastani selkeästi tälläisen art journal-tyyppisen ratkaisun, johon saa liimailtua kaikenlaisia muistoja - vaikkapa teepusseja ja kuivattuja kukkia, mitä vaan oikeastaan keksiikään!

Nämä kuvat on vähän surkeita, varsinkin kun tämä meidän ruokapöydän pinta on nähnyt parhaat päivänsä. Ainakin sitä on rakastettu.

villatakkileiri 2015

Nämä kuvat ovat kaikki Amanda Lehtolan kamerasta.

Keitä ovat villatakkitytöt: maailman söpöimpiä tyttöjä, jotka kukin on omia mystisiä polkujaan pitkin päätyneet minun hölmöön Facebook-ryhmään ja kahvilakerhoihin - ja jotka sitten vielä lähtivät jo toistamiseen viikonlopuksi keskelle metsää tekemään ei mitään ja sitten samalla kuitenkin niin paljon.

En muista kuka viime syksynä keksi idean villatakkileiristä, mutta siihen oli joka tapauksessa ihan pakko tarttua. Olen ehkä ollut tässä jonkinlaisena pääpäsmärinä, mutta lopulta villatakkileirin rakentaa villatakkitytöt enkä minä. Joten, kiitos, että kokkasitte, lohdutitte, tiskasitte, rakensitte majan, toitte jouluvaloja, kuskasitte, tulitte kaukaa, nauroitte, siivositte, järjestitte, leivoitte, nauratitte, askartelitte ja olitte valmiita kaikkeen. Anteeksi jos ja kun olen tökerösti komennellut enkä ole muistanut kiittää.

Kiitos, että olette minun elämässä. Olisi ihan kamalaa ilman.
 

ystävät ja onni

En päässyt tänään kouluun, koska flunssa ja lauantain jälkeiset haikuitkut ovat vallanneet ja sekoittaneet pään. Mutta, on lohduttavaa ymmärtää, että huomenna menen, huomenna opiskelen, huomenna työskentelen - huomenna onnistun. Pystyn sitoutumaan. Lupaamaan ryhmäni jäsenille, että kyllä, minä en vain yritä, minä myös teen.

Minulla on koko ajan parempi olo. Nyt tietenkin flunssa vähän vaivaa, mutta on tässäkin aivan huomattava ero edellisiin vuosiin. Olen miettinyt tätäkin asiaa paljon, ja vähän surullisesti olenkin tullut siihen tulokseen, että olen varmaankin viimeiset kymmenen vuotta sairastanut kaikki syksyt läpi. Taistellut tulehdusten ja antibioottien kanssa, joutunut olla pois töistä tai koulusta, antanut flunssan hallita elämää kuukausia. Ja nyt saan kirjoittaa tähän siitä, kuinka tiedän, että flunssa on jo nyt helpottanut ja kuinka syksyyni tulee kuulumaan muutakin kuin terveyskeskuksessa ramppausta.

Ja vihdoin pääsen siihen mistä aloin alunperin kirjoittaa: ystäviin, Helsinkiin ja onneen, tähän iltaan. Päätin illasta lähteä vielä kynttilöiden ja toffeeteen ääreen, ja siinä maailmaa parantessa mietin monta kertaa, että tässä olen onnellisimmillani. Että Helsingissä olen saanut ihan oikeasti olla onnellinen. Täällä on hyvä, koska täällä on lupa olla ja hengittää, itkeä ja surra, haluta ja olla haluamatta. Täällä ei tarvitse hävetä. Ja koska Helsingissä olen ollut onnellisempi kuin koskaan, siksi myös tästä kaupungista tulee koko ajan enemmän ja enemmän koti.

Parasta on, että tähän kotiin ei kuulu vain nämä kadut, talo, kahvilat ja puistot. Päinvastoin, tämän kodin tekee ihmiset. Tietenkin ensimmäisenä Niko, sisko ja veli, mutta sitten seuraa vielä se valtava joukko aivan äärimmäisen upeita ihmisiä, jotka huomaamatta muodostavat minun uuden ison perheeni. Tässä perheessä ei ole perinteitä, pakkoja tai sääntöjä. On vain tämä hetki, kattilallinen mautonta teetä ja niin paljon hallitsematonta hymyä.
 

kanelbullens dag

Tänään oli kanelbullens dag (voi ruotsalaiset mitä kaikkea keksittekään), joka tietenkin vaati toimia myös kahvilakerholta. Leivottiin muutamat aivan äärimmäisen rumat puustit, mutta instagrammattiin tietenkin vain kauneimmat.

Kaivoin vieraasta kirjahyllystä runoja. Tommy Tabermann on varmasti kirjoittanut paljon hyviä runoja, mutta ne eivät olleet löytäneet vielä tietään tuohon hyllyyn. Haluaisin myös tosi paljon kirjoittaa, että juujuu, södergrania luettiin kynttilänvalossa ja hirveesti tykättiin kaikki ja voi kun pisti taas miettimään maailmaa uudelta kantilta.

Mutta ei, ei iskenyt tällä kertaa sekään.

Saimmepa ainakin ajatuksen runoillasta, jossa luettaisiin hyviä runoja.

Minä toisin Arno Kotron "Sanovat sitä rakkaudeksi", jonka olen villeinä nuoruusvuosinani jättänyt palauttamatta lukion kirjastoon.



Toivon, että nämä puhelimella otetut kuvat ovat blogimaailman arvoisia. Itse olen ajatellut niin, että ainakin nyt on ollut edes jotain kuvia ja siten tekstiä niiden ympärillä - onhan sen oltava parempi kuin vaihtoehtoinen syvä hiljaisuus.

PS: Ehdottakaa meille hyviä runokirjoja! Sellaisia, joita ymmärtääkseen ei tarvitse olla kirjallisuuden opiskelija, vaikka niitäkin kyllä kahvilakerhosta löytyy.

voffeli&kaffeli

Tänään treffattiin Töölössä, ihanassa kahvilassa nimeltä Voffeli & Kaffeli. Minä menin edelleen teelinjalla, mutta voin jo pelkästään sen huumaavan tuoksun perusteella suositella paikan testaamista! Tämä oli ollut meidän kalenterissa jo pidemmän aikaa sovittuna juuri tälle päivälle, ja jotenkin vohvelit ja valtavat teekupit istuivat juuri tähän lauantaihin paremmin kuin hyvin.

Oli täydellinen ilma, tarjolla lempiteetä (Clipperin Lemon&Ginger), pöydässä parhaita tyttöjä ja ajatuksissa edessä häämöttävä syksy ja kaikki sen tulevat seikkailut. Kävelimme vielä vohveleiden ääreltä Putingin paperikauppaan Runeberginkadulle, ja voi, oli vaan yksinkertaisesti niin kivaa.

Lukiolaisjemina olisi onnellinen jos sille kertoisi, että malta odottaa, sinun aikasi tulee pian, sitten seikkailet lauantaisin töölössä, juot teetä (ja oikeasti vielä pidät siitä) ja ihastelet postikortteja ihanien ystävien kanssa.

Älkää ikinä unohtako teidän unelmia. Luvatkaa, ettette unohda. Vaikka olisi ihan paskaa niin jatkakaa. Koska ihan oikeasti voi tulla vielä päivä, että jaksatte koulussa, jaksatte kotona ja jaksatte elämässä. Päivä, jolloin sanotte rohkeasti, että kyllä, totta kai leivon sinulle lauantaiksi kakun. Päivä ,jolloin voitte varmoin mielin luvata ihmisille, että olette tietenkin mukana (että ei ahdista) ensi viikollakin. Päivä, jolloin on niin hyvä olla aamusta iltaan, että annatte elämälle anteeksi kuuden vuoden kärsimyksen.

kahvilakerhoja ja kakkuja

Tässä jonkinlainen sopiva sekoitus kuvia viime aikojen kahvilakerhoista! Ensimmäiset kuvat ovat Kahvila Bokvillanista (juuri siitä mistä Henriikkakin on kirjoittanut). Tykättiin siitä paikasta ihan hurjasti, ja palataan sinne varmasti vielä moneen otteeseen!

Sitten seuraavat kuvat ovat Turun kahvilakerhosta, jossa pääsin pitkästä aikaa käymään viime perjantai-iltana. Oli niin kiva tavata uusia tyttöjä, ja nähdä, että Turussakin on kerhoilukulttuuri vahvasti elossa. Pelattiin Susannen luona ihan superhauskaa Kymppitonni-peliä, sen kun löytäisi omaankin pelikokoelmaan kirpparilta.

Kaksi viimeistä kuvaa on sitten taas tältä illalta. Leivoin pitkästä aikaa kakkua ja jopa söinkin sitä vähäsen - ikävä kyllä vain ymmärtääkseni, että vaikka kuinka olisin laihtunut 20 kiloa kesän aikana niin ei minun sokeririippuvuus ole minnekään kadonnut. Sokeri alkaa hallita minun aivoja täsmälleen samalla hetkellä kun päästän grammaakaan sitä elimistööni. Sokerittomuus ja hiilarittomuus saavat siis jatkua tästä hetkestä eteenpäin, niin on vaan niin paljon parempi olla. Ja vielä pitäisi lähteä ainakin kymmenen kiloa.

Mutta oli kyllä ihan äärimmäisen hyvä kakku.
 

kahvilakerhoista

Nyt kun on taas se aika vuodesta, jolloin monet ovat joko jo muuttaneet tai ihan juuri muuttamassa uuteen kaupunkiin opiskelujen perässä, haluan muistuttaa kahvilakerhojen olemassaolosta!

Kahvilakerhot ovat siis minun perintöäni maailmalle. Perustin ensimmäisen kahvilakerhon Turkuun kohta kolme vuotta sitten, ja nyt pyöritän toimintaa täällä Helsingissä. Helsingin kerho on hyvinkin aktiivinen, mutta myös Jyväskylässä ja Turussa on paljon tyttöjä mukana, ja aina löytyy varmasti seuraa kahville, museoon, kirpputorille ja ilmaistapahtumiin!

Helsingin kerhossa vierailemme paljon ihan vain toistemme luona. Kaikki tuo aina vähän (tai paljon) ruokaa mukanaan, ihan oman kukkaronsa mukaan. Minä usein leivon superkakkuja, varsinkin jos kerhoilemme meillä. Juoruilun ja ylensyönnin jälkeen voi pelata vaikka lautapelejä tai lähteä seikkailulle ulos.

Tälle syksylle on jo aikataulutettu muutamat kahvilakäynnit, pari museoiden ilmaisiltaa ja muita hauskoja juttuja. Lisäksi on aina mahdollista huudella Facebookissa tai Whatsappissa seuraa ihan vaikka vaan kahden tunnin varoitusajalla.

Linkit näiden olemassa olevien kahvilakerhojen Facebook-ryhmiin löytyy aina blogini yläpalkista. Facebook-tilin omistaminen on valitettavasti aika lailla vaatimus kahvilakerhoiluun, muuten näiden järjestäminen olisi kerta kaikkiaan tuskallista.

Helsinki | Jyväskylä | Oulu | Rovaniemi | Turku

Näiden jo olemassa olevien ryhmien lisäksi loin nyt uuden Facebook-ryhmän, johon voivat liittyä ne, jotka olisivat kiinnostuneet aloittamaan yhdessä muiden kanssa uuden kerhon uudelle paikkakunnalle. Siihen ryhmään pääsee tästä. Ideana olisi siis, että siellä samassa kaupungissa asuvat voisivat löytää toisensa, ja jos näin löytyy tarpeeksi ihmisiä uuteen kerhoon, voidaan sitten luoda ihan oma ryhmä teille!

Näiden kerhojen aivan perustavana ideana on luoda mahdollisuus tavata uusia ihmisiä uudessa kaupungissa ilman, että täytyy pakosta juosta opiskelijabileissä ja muissa riennoissa, jotka saattavat tuntua itselle vaikeilta. Kerhoon saa tietenkin liittyä vaikka tykkäisi opiskelijabileistäkin, tämä ei todellakaan ole mikään absolutistiseura. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että kahvilakerhoilu on ennen kaikkea kahvia, teetä, kakkua, lautapelejä, museoita, kirpputoreja, askartelua, käsitöitä ja Frozenin läpilaulamista.

Kahvilakerhoihin ei ole mitään varsinaista ikärajaa, mutta minun on vaikea nähdä 15- tai 35-vuotiaan sopivan mukaan. Ikä on tietenkin vaan numeroita ja ihmiset ovat erilaisia, mutta tähän mennessä tämä parikymppisyys on ollut aika hyvä ikä kerhoiluun. Kerhot tietenkin kasvavat ihmisten mukana, mutta murehditaan sitä sitten kymmenen vuoden päästä.

Tässä alla on muutama kuva elokuulta, jolloin olen saanut viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joihin olen ensimmäistä kertaa tutustunut juuri kahvilakerhoissa. Helsingin tytöistä on tullut minulle (ja monelle muulle) ikäänkuin sellainen Helsinki-perhe. Ensimmäiset kuvat ovat IPI Kulmakuppilasta, vihkokuva on Frida Marinasta ja viimeiset kuvat taas Kahvila Siilistä.

Tule rohkeasti mukaan!!!
 

oodi mustikkatytöille

Minun blogissa ei ehkä oikein riittävästi näy kaikki ne ihanat ihmiset, jotka olen saanut tavata vain ja ainoastaan näiden kirjoitusten ja kuvien ansiosta. Ja kun teitä ihania on oikeasti jo kymmeniä, melkein jokaisessa suomalaisessa kaupungissa. Te olette minun parhaat ystävät, minun suuri perheeni.

Tänään olin mustikkametsällä Lotan ja Saaran kanssa. Lotta istui minun vieressäni ensimmäisessä Helsingin kahvilakerhon tapaamisessa vajaa kaksi vuotta sitten kun muutin Helsinkiin. Meidän oli tarkoitus mennä tyylikkäästi Mokoon, mutta se menikin meidän nenän edestä kiinni ja lopulta istuimme ensimmäisen iltamme Sörkän Picnicissä. Lotta kertoi innoissaan Tallinnan halvoista lankakaupoista, jossa myöhemmin olen käynyt toisten kahvilakerholaisten kanssa.

Ja sitten eilen meidän oven takana oli Saara (kaukaa kaukaa Lapista). Yksi reilusta viidestäkymmenestä villatakkitytöstä, johon olen saanut tutustua viimeisen vuoden aikana sen jälkeen kun pyysin blogin lukijoita liittymään hyvinvointiin keskittyvään uuteen Facebook-ryhmääni. Vuodessa aiheemme ovat kyllä muuttuneet chia-siemenistä ihan kaikkeen muuhun, mutta tärkeintä on ollutkin ehkä se, että hyvinvointi voi löytyä isolla porukalla ihan jostain muusta kuin raakakakuista ja salitreeneistä. (Niistäkin siis kyllä!)

Ja kun tänään marssimme kotiin Paloheinän metsistä, tuli pieni haikeus. Miksei kaikki ihanat mustikkatytöt voi asua lähellä toisiaan? Tuleeko ne Turun ihanat tytöt ikinä tapaamaan näitä kaikkia ihania helsinkiläisiä? Entä Tampere, entä Jyväskylä? Entä kaikki pienet kaupungit, joissa ei edes ole kahvilakerhoa? (Yläpalkissa on linkit kaikkiin kahvilakerhoihin, liittykää ja osallistukaa, ne on upeutta! Helsingin kerhossa on ainakin syksyksi odotettavissa kaikkea ihanaa ja suunnittelen parhaillaan uusien tutustumisiltaa!)

Mutta oikeasti, tärkeintä on, että meillä on toisemme. Ja että minulla ihan oikeasti on teidät, mikä rikkaus! Olen tehnyt jotain oikein. Ja Saara on nyt meidän kahvilakerhon kunniajäsen.
 

euroviisuista ei päivääkään

Minulle leskenlehdet, pääskyset tai harjatut kadut eivät tuo kevättä, eivät ainakaan samalla tavalla kuin Euroviisu-viikko glittereineen, konfetteineen ja kyyneleineen. Tiistaina oli siis korkea aika juhlia kevättä pitämällä viisukatsomo Eveliinan luona. Euroviisuissa musiikkiakin tärkeämpää on ruoka, ihmiset ja nauru, ja voi että, niitähän meillä riitti.

Rakastan viisuja yli kaiken. Rakastan kuinka Eurooppa saa edes yhden viikon ajan oikeasti olla yhtä, jakaa saman jännityksen ja ilon, sen saman hyvän olon. Näiden kisojen motto, building bridges, kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta kun tiistaina katselin Conchita Wurstia, hänen vilpitöntä aitouttaan, hänen rajatonta rakkauttaan ja ennen kaikkea hänen sanattomaksi jättävää lempeyttään, siltojen rakentelu ei enää tuntunutkaan niin typerältä ja mahdottomalta ajatukselta vaan sittenkin yhteiseltä tavoitteelta ja haasteelta; yhteiseltä matkalta, johon meidät kaikki on kutsuttu mukaan.



PS: Yritin tehdä sokerittoman juustokakun, mutta sainkin vain sydämeeni uuden elämänohjeen, jota jakaa tuleville sukupolville: kaikkea saa ja pitää yrittää, kaikkea paitsi sokeritonta juustokakkua. (Tässä olisi hyvä alku kirjalle!)