maanantai 12. tammikuuta 2015

aamujuna

aamujuna tarkoittaa arkea
huopalahdesta leppävaaraan
      8.33

laituri oli lumessa
jalassa lämpimät kengät

junassa suurimmalla osalla kännykkä
mutta sitten on ne muutamat
      ne muutamat joita tarkkailla

mies matkailulehden kanssa
takasivu huutaa ITALIA
      aurinko
      viini
      meri

nainen voileivän kanssa
kotona tehty
      voipaperiin kääritty

me kaikki täällä
vaikka peiton alla olisi parempi
      arki on niin mieletön
            saa meidät ylös
            pimeään
            kylmään
            onneen

torstai 1. tammikuuta 2015

tammikuun ensimmäinen

Haaste tammikuulle: ota joka päivä edes pari hassua kuvaa parista hassusta arjen jutusta.

Tänään nukuimme myöhään - tai minä ainakin siihen asti kun Tuutikki alkoi pomppia päälläni kurnaten ruuan perään. Pöytään katettiin viimeiset joulutortut ja pakasteranskalaisia kun veli, sisko ja siskon mies tulivat kylään. Pelasimme Crash Bandicootia, rapsuttelimme kisua ja muistelimme miten pienenä veli aina hakkasi puukapulalla meidän kotitontin kulmalla ollutta tienviittaa - ja miten naapurissa asunut ystävä juoksi tämän merkin saatuaan meille.




Olen ihastunut huonekuuseen. Seuraava tavoite onkin saada se istumaan muuhunkin kuin joulun aikaan ja pitää se hengissä kesän yli.



Ja tässä on vielä Tuutsu omassa kissalinnassaan. Kuvanlaatu on ehkä vähän ikävä, mutta katsokaa nyt noita silmiä.

Eihän noille nyt voi sanoa ei vaikka miten aamukahdeksalta herätettäisiin kisumama ruokakaapille. (Tuutikki muuten tunnistaa minun herätyskellon äänen, se on merkki siitä, että viimeistään nyt voi vaivautua tökkimään nenällään kisumaman naamaa.)

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

hei sitten 2014

Jo viidettä kertaa saan kerrata kulunutta vuottani tämän osoitteen alla ja kiittää siinä sivussa teistä ihan jokaista siitä, että olette vieläkin mukanani. Tämä vuosi on ollut, taas kerran, sekä surullinen että ihan mielettömän iloinen.

Tärkeintä on ollut pieni kisuvauva Tuutikki, joka muutti meille viimeinen päivä tammikuuta. En ole oikein kenellekään ennen kertonut siitä, miten tammikuun alussa olin niin loppu, että piti iltamyöhään lähteä hakemaan apua itkuun ja väsymykseen - ja miten siellä, vähän jo rauhoituttuani, selasin puhelintani. Olin kysynyt kissasta, kissa on jo varattu, ei ei ei, mutta täällä olisi sen sisko vielä.

Avasin kuvan ja siinä se oli, näyttää ihan Tuutikilta. (Olimme miettineet nimen jo valmiiksi.)



Joten niin tuli Tuutikki, pitkien, kömpelöiden jalkojensa kanssa meille. Minä olin töissä kun Niko otti sen vastaan. Kisu oli tutkaillut ensin jokaisen nurkan ja kolon ja käpertynyt sitten Nikon syliin. Minä tulin kotiin, itkin onnen kyyneleitä ja parin tunnin kuluttua pieni kisu käpertyi minun ja peiton väliin sohvalle.



Keväällä kahvilakerhoiltiin kaikkialla, ja sain rakastua jokaiseen uuteen ystävääni palavasti. Sain myös perustaa kerhot sekä Tampereelle että Jyväskylään, muitakin kaupunkeja ollaan yritetty saada innostumaan, mutta toistaiseksi vielä laihoin tuloksin.







Hihi niku on ihana.



Toukokuussa oli yksi vuoden parhaista päivistä: pidimme kahvilakerhon kanssa omaa bagel-ravintolaa Vallilassa. Leivoimme sata bagelia, jotka menivät lopulta parissa tunnissa.





Kesän alussa minun veljestä tuli ylioppilas. Teimme hullun kakun niin kuin tapanamme on.





Sitten kesällä minut valittiin Metropoliaan opiskelemaan insinööriksi. Olin ollut maaliskuusta asti sairaslomalla ahdistuneisuushäiriöni vuoksi, joten tieto tulevista opiskeluista sekä hirvitti että innosti. Kesä meni oikeastaan kokonaan Tuutsun kanssa pihalla seikkaillessa. Välillä tietysti eksyin muuallekin, mutta kyllä Maunula oli meidän oma kesäparatiisimme.





Syksyllä koitti koulu. Oli #kutsumua, oli Tallinna, oli kahvilakerhot. Oli hyvä olla.





Jossain vaiheessa syksyä kävi ilmi, että isä ja äiti eivät pian enää olisi isä ja äiti. Masensi ja masentaa edelleen. Koulunkäyntini kärsi, mutta onneksi oli ihania ihmisiä molemmin puolin opettajan pöytää. Olen monelle sanonut, että ei tämä ole surullista, tämä on vain haikeaa, ja olen edelleen samaa mieltä. En osaa nyt kirjoittaa tästä enempää, mutta halusin ehdottomasti mainita asiasta - se oli kuitenkin ihan valtavan iso osa tätä vuotta.

Ja nyt on taas kiva jatkaa iloisempiin aiheisiin.

Kuten villatakkileiriin.

Oi villatakkityttöni.








Järjestimme leirin Pälkäneellä. Kokkasimme valtavan määrän ruokaa, nauroimme valtavan määrän nauruja ja tutustuimme valtaavan määrään (20) uusia ihmisiä. Rakastan järjestää näitä hassuja kerhojani ja leirejäni, silloin olen omimmillani. Minua harmittaa ihan hirveästi, että loppuvuosi meni minun osaltani peiton alla itkien ja koulutöitä tehden - olisin halunnut jaksaa järjestää enemmän. Mutta kevät koittaa taas ja valo tulee takaisin, ehkä sitten taas tekee mieli laskea miten paljon tuorejuustoa kaksikymmentä tyttöä voi viikonlopun aikana kuluttaa.








Joulu tuli ja joulu meni. Se ei tänä vuonna oikein jaksanut kiinnostaa ja lopulta siitä tulikin ehkä kivoin joulu moneen aikaan: kun ei odottanut liikoja, oli kaikki jotenkin raikasta ja kivaa.

Nyt jääkaapissa on hyytymässä uuden vuoden kakku. Joten, kiitos 2014, olit hyvä vaikkakin välillä ihan paska.

Kiitos Tuutsusta, Nikosta, Helsingistä, Eveliinasta ja Johanneksesta, kaikista muista ihmistä, koulusta, kymmenistä päiväunista, kahvilakerhoista ja villatakkitytöistä - sillai oikeastaan ihan kaikesta.



Ja ensi vuonna lupaan voida paremmin, blogata enemmän ja nukkua päiväunia ilman syyllisyyttä.