sunnuntai 23. elokuuta 2015

nuuksiossa

Muutama villatakkityttö matkasi perjantai-iltana Nuuksioon ihan teltan kanssa. Minunkin piti aluksi lähteä ihan kunnolla eräilemään, mutta koska alkuviikosta olin ollut pienessä kesäflunssakuumeessa, niin totesin, että on ehkä parempi jos en ihan väkisin lähde pahentamaan niiskutusta telttaan. Mutta heti lauantaiaamusta lähdin matkaan ja lopulta löysin perille Mustalammen rannalle.

Kilometrejä kertyi ja nautin joka askeleesta, vaikka (ehkä) välillä (vähän) kirosin ylämäkiä. Kiersimme siellä sellaisen seitsemän kilometrin lenkin, jonka lisäksi piti tietenkin kävellä bussipysäkiltä se kolmisen kilometriä tyttöjen teltalle ja takaisin. Olin illalla kotimatkalla ihan tosi ylpeä itsestäni. Vaikka kunto ei selvästikään ainakaan vielä ole samanlainen kuin muilla, niin pysyin silti ihan kiitettävän hyvin perässä. Ainakin paremmin kuin olisin pysynyt vaikka keväällä!

Ylämäissä mietin, että miten kamalaa olisi joutua raahaamaan vaikka kuusitoista maitotölkkiä vyötäröllään sinne kukkulan päälle. Sain sillä tavalla taas mahdollisuuden laittaa painonpudotustani oikeisiin mittasuhteisiin, sitä kun on ihan tosi vaikea välillä ymmärtää miten ison työn on jo nyt saanut tehtyä kun vaan odottaa sinne normaalipainoon pääsemistä (kuusi kiloa enää, sitten itken).

Ensi kesänä jaksan patikoida sen eilisen reitin vikkelämmin ja kiroamatta. Tiedän, että jouluna olen jonkinlaisessa sopivassa painossa, mutta parempi fyysinen kunto tuntuu vielä vain ja ainoastaan suurelta unelmalta. En ole ikinä ollut hyväkuntoinen, joten on ihan tosi vaikea edes kuvitella miltä oma keho siinä tapauksessa tuntuisi. Mutta! Haluaisin ihan kovasti tietää. Välillä haaveilen personal trainerista, mutta tällä kukkarolla uimahallin opiskelijaliput ja uimajuoksuvyöt saavat riittää. Ja kyllähän ne oikeasti riittävätkin ihan tosi pitkälle, kunhan vaan oikeasti saan itseni sinne altaaseen silloinkin kun illat alkavat pimentyä.

Tästä tuli nyt Nuuksio-hehkutuksen sijaan elämäprojektin väliaikapäivitys. Olin siis kuitenkin ensimmäistä kertaa Nuuksiossa ja ihastuin ihan tosi kovin siihen uuteen maailmaan, joka sieltä avautui. Että siis oikeasti on sellaisia ihmisiä, jotka hurauttavat sinne parkkipaikalle ja kiertävät niitä polkuja useammin kuin kerran kymmenessä vuodessa! Minäkin haluan mukaan siihen joukkoon. Menkää tekin, siellä on tilaa hengittää.

Kuvia tuli vähän, mutta sitäkin kamalampia. Mutta kyllä näistä nyt vähän näkee, että kivaa oli, vihreää ja kiireetöntä.

Huomenna alkaa koulu.
 

perjantai 21. elokuuta 2015

kahvilakerhoista

Nyt kun on taas se aika vuodesta, jolloin monet ovat joko jo muuttaneet tai ihan juuri muuttamassa uuteen kaupunkiin opiskelujen perässä, haluan muistuttaa kahvilakerhojen olemassaolosta!

Kahvilakerhot ovat siis minun perintöäni maailmalle. Perustin ensimmäisen kahvilakerhon Turkuun kohta kolme vuotta sitten, ja nyt pyöritän toimintaa täällä Helsingissä. Helsingin kerho on hyvinkin aktiivinen, mutta myös Tampereella, Jyväskylässä ja Turussa on paljon tyttöjä mukana, ja aina löytyy varmasti seuraa kahville, museoon, kirpputorille ja ilmaistapahtumiin!

Helsingin kerhossa vierailemme paljon ihan vain toistemme luona. Kaikki tuo aina vähän (tai paljon) ruokaa mukanaan, ihan oman kukkaronsa mukaan. Minä usein leivon superkakkuja, varsinkin jos kerhoilemme meillä. Juoruilun ja ylensyönnin jälkeen voi pelata vaikka lautapelejä tai lähteä seikkailulle ulos.

Tälle syksylle on jo aikataulutettu muutamat kahvilakäynnit, pari museoiden ilmaisiltaa ja muita hauskoja juttuja. Lisäksi on aina mahdollista huudella Facebookissa tai Whatsappissa seuraa ihan vaikka vaan kahden tunnin varoitusajalla.

Linkit näiden olemassa olevien kahvilakerhojen Facebook-ryhmiin löytyy aina blogini yläpalkista. Facebook-tilin omistaminen on valitettavasti aika lailla vaatimus kahvilakerhoiluun, muuten näiden järjestäminen olisi kerta kaikkiaan tuskallista.

Helsinki | Jyväskylä | Oulu | Rovaniemi | Tampere | Turku

Näiden jo olemassa olevien ryhmien lisäksi loin nyt uuden Facebook-ryhmän, johon voivat liittyä ne, jotka olisivat kiinnostuneet aloittamaan yhdessä muiden kanssa uuden kerhon uudelle paikkakunnalle. Siihen ryhmään pääsee tästä. Ideana olisi siis, että siellä samassa kaupungissa asuvat voisivat löytää toisensa, ja jos näin löytyy tarpeeksi ihmisiä uuteen kerhoon, voidaan sitten luoda ihan oma ryhmä teille!

Näiden kerhojen aivan perustavana ideana on luoda mahdollisuus tavata uusia ihmisiä uudessa kaupungissa ilman, että täytyy pakosta juosta opiskelijabileissä ja muissa riennoissa, jotka saattavat tuntua itselle vaikeilta. Kerhoon saa tietenkin liittyä vaikka tykkäisi opiskelijabileistäkin, tämä ei todellakaan ole mikään absolutistiseura. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että kahvilakerhoilu on ennen kaikkea kahvia, teetä, kakkua, lautapelejä, museoita, kirpputoreja, askartelua, käsitöitä ja Frozenin läpilaulamista.

Kahvilakerhoihin ei ole mitään varsinaista ikärajaa, mutta minun on vaikea nähdä 15- tai 35-vuotiaan sopivan mukaan. Ikä on tietenkin vaan numeroita ja ihmiset ovat erilaisia, mutta tähän mennessä tämä parikymppisyys on ollut aika hyvä ikä kerhoiluun. Kerhot tietenkin kasvavat ihmisten mukana, mutta murehditaan sitä sitten kymmenen vuoden päästä.

Tässä alla on muutama kuva elokuulta, jolloin olen saanut viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joihin olen ensimmäistä kertaa tutustunut juuri kahvilakerhoissa. Helsingin tytöistä on tullut minulle (ja monelle muulle) ikäänkuin sellainen Helsinki-perhe. Ensimmäiset kuvat ovat IPI Kulmakuppilasta, vihkokuva on Frida Marinasta ja viimeiset kuvat taas Kahvila Siilistä.

Tule rohkeasti mukaan!!!
 

torstai 30. heinäkuuta 2015

oodi mustikkatytöille

Minun blogissa ei ehkä oikein riittävästi näy kaikki ne ihanat ihmiset, jotka olen saanut tavata vain ja ainoastaan näiden kirjoitusten ja kuvien ansiosta. Ja kun teitä ihania on oikeasti jo kymmeniä, melkein jokaisessa suomalaisessa kaupungissa. Te olette minun parhaat ystävät, minun suuri perheeni.

Tänään olin mustikkametsällä Lotan ja Saaran kanssa. Lotta istui minun vieressäni ensimmäisessä Helsingin kahvilakerhon tapaamisessa vajaa kaksi vuotta sitten kun muutin Helsinkiin. Meidän oli tarkoitus mennä tyylikkäästi Mokoon, mutta se menikin meidän nenän edestä kiinni ja lopulta istuimme ensimmäisen iltamme Sörkän Picnicissä. Lotta kertoi innoissaan Tallinnan halvoista lankakaupoista, jossa myöhemmin olen käynyt toisten kahvilakerholaisten kanssa.

Ja sitten eilen meidän oven takana oli Saara (kaukaa kaukaa Lapista). Yksi reilusta viidestäkymmenestä villatakkitytöstä, johon olen saanut tutustua viimeisen vuoden aikana sen jälkeen kun pyysin blogin lukijoita liittymään hyvinvointiin keskittyvään uuteen Facebook-ryhmääni. Vuodessa aiheemme ovat kyllä muuttuneet chia-siemenistä ihan kaikkeen muuhun, mutta tärkeintä on ollutkin ehkä se, että hyvinvointi voi löytyä isolla porukalla ihan jostain muusta kuin raakakakuista ja salitreeneistä. (Niistäkin siis kyllä!)

Ja kun tänään marssimme kotiin Paloheinän metsistä, tuli pieni haikeus. Miksei kaikki ihanat mustikkatytöt voi asua lähellä toisiaan? Tuleeko ne Turun ihanat tytöt ikinä tapaamaan näitä kaikkia ihania helsinkiläisiä? Entä Tampere, entä Jyväskylä? Entä kaikki pienet kaupungit, joissa ei edes ole kahvilakerhoa? (Yläpalkissa on linkit kaikkiin kahvilakerhoihin, liittykää ja osallistukaa, ne on upeutta! Helsingin kerhossa on ainakin syksyksi odotettavissa kaikkea ihanaa ja suunnittelen parhaillaan uusien tutustumisiltaa!)

Mutta oikeasti, tärkeintä on, että meillä on toisemme. Ja että minulla ihan oikeasti on teidät, mikä rikkaus! Olen tehnyt jotain oikein. Ja Saara on nyt meidän kahvilakerhon kunniajäsen.
 

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

liikuntaviikko I

En lupaa tästä mitään säännöllistä, viikottaista sarjaa, mutta jos joskus edes muistaisi. Jaksoin pitkään kävellä 10000 askelta päivässä, mutta nyt olen vaihtanut tavoitteeni näiden kuvien ottamiseen. Piilotin askelmittarin puhelimestani, se toimi kyllä hyvänä motivoijana yllättävänkin pitkään, mutta tällä hetkellä se ei sovi minun elämääni. Askeleiden sijaan kerään nyt näitä kuvia minusta joko kävelemässä tai pyöräilemässä. Ja kun Pirkkolan uimahalli taas aukeaa kesän jälkeen niin sitten toivottavasti sieltä! Ja tärkeintä ei siis ole mitkään luvut vaan se, että ylipäätään lähden muuallekin kuin vain kauppaan.
 

Tiistai: Kuuntelin uusinta Rooster Teeth -podcastia. Kävelin taas kerran Paloheinässä päin, varsinkin tuosta yhdestä tiestä kehän varrella on tullut ihan suosikki.



Keskiviikko: Kohtuullisen lyhyt kävelylenkki Keskuspuistossa. Kuuntelin Jenny T. Colganin Resistance Is Futile-(ääni)kirjaa, joka on hämmentävä sekoitus hömppää ja sci-fiä. Spoiler: supercool matemaatikkotyttö rakastuu alieniin.



Perjantai: Mentiin bussilla Kaareen, koska S-Marketista ei saa minun lempiristikkolehteä. Päätettiin kävellä kotiin, ja hyvä että käveltiin! Pirkkolassa on jo mummot peput pystyssä mustikoiden ja ahomansikoiden kimpussa. Riitti onneksi meillekin muutama marja.



Lauantai: Ei innostanut lähteä kävelemään, mutta onneksi muistin pyörän. Ollaan kyllä pyöräilty kesän aikana yhdessä, mutta tällä tavalla yksin en ole tajunnut lähteä ajelemaan ilman mitään erityistä tarkoitusta. Pyörin Oulunkylän metsissä, voi kun on sielläkin niin nättiä.



Sunnuntai: Tähän on hyvä lopettaa. Nikon mukaan minulla on joka päivä aika villi tukka, mutta sadepäivinä päästään kyllä ihan uusiin ulottuvuuksiin vaikka miten olisi pipo päässä. Tein vaan ihan pienen löntystelylenkin saappaat klonksuen tässä naapurustossa. Vein roskat ja hain kaupasta tiskiharjan päitä ja ison pullon vadelmakivennäisvettä.



Bonuskuvana on minun ehdottomat lempikenkäni ikinä. Näillä ja Birkenstockeilla on menty koko kesä, ja muut kengät ovat menossa kohti kirpparikassia.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

kesäkatselmus

Voi kesä. Joka toinen päivä toivon, että loppuisitpa jo, joka toinen päivä huudan, että etkö jo voisi alkaa.

Minun kesään ei ole kuulunut festareita, ei puistoja, ei aamuyöhön valvomista, eikä retkiä. Ei yhtäkään jäätelöä, ei raikuvaa naurua, ei rusketusraitoja, eikä tunteja kestäneitä yöllisiä keskusteluja. Ei grillausta, ei kukkaseppeleitä eikä edes oikeastaan ystäviä.

Olen ollut yksin kotona, pysynyt tietoisesti kuplani sisällä. Kun pääsin toukokuun alussa päiväsairaalasta, jotenkin vain tiesin, että minun pitää saada työstää sitä kuka olen. Ensimmäisenä lähti valkoinen sokeri ja ensimmäiset kilot. Heinäkuun alussa lähti loputkin hiilihydraatit. Paras päätös, jonka olen elämässäni tehnyt, heti Helsinkiin muuttamisen jälkeen.

Painan nyt 13 kiloa vähemmän kuin viimeisenä päivänä sairaalassa.

Olen keskittynyt ruokaan, unirytmiini, metsissä koluamiseen ja kaikkien sydämelle kertyneiden itkujen läpikäymiseen. Meidän perhe meni vajaa vuosi sitten todella rikki kun äiti ja isä lähtivät eri teille. Muut ovat ehkä jo vähän enemmän toipuneita, mutta minä keräilen edelleen palojani.

Tuntuu, että olen tehnyt samalla ihan hirveästi ja samalla en mitään. Olen sanonut joillekin ystäville, että minulla on kiire, ja se minulla on jotenkin ihan oikeasti ollutkin. Ei kuitenkaan sellainen perinteinen kalenteria täyttävä kiire, vaan kiire kerätä itseäni ja elämääni kasaan sen verran, että jaksan elokuun lopussa palata kouluun ja ihan oikeasti keskittyä opiskeluun lopulta valmistuakseni rakastamalleni alalle.

Talvella oli ihan todella vaikeaa, tiedätte jo sen. Muistan oikeastaan vain viikkomme Lontoossa, kaikki sitä ennen ja sen jälkeen on oikeastaan vain mustaa massaa aina siihen asti kun pääsin lopulta osastolle. Olen maailman kiitollisin kaikesta siitä avusta mitä siellä sain. Sitten tuli lopulta toukokuu ja minun viimeinen päiväni päiväosastolla. Samalla kun tuli haikea itku, tiesin, että aion tehdä ihan kaikkeni ettei minun enää koskaan ikinä milloinkaan tarvitse kävellä niistä ovista läpi, ei ainakaan samoissa merkeissä.

Ja minähän olen tehnyt.

Ulkopuolisen silmin saattaa näyttää siltä, että olen vain maannut kotona koko kesän, mutta todellisuudessa olen tehnyt ihan saatanasti töitä aamusta iltaan. Olen raatanut pitkään päivää sekä fyysisen että henkisen terveyteni eteen.

Ja jokaikinen päivä olen tyytyväisempi minuun ja maailmaan. Onnellinen olen ollut aina, iloinenkin joskus, mutta ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen olen tyytyväinen. Ja voi että se on hyvä tunne.

Ja nyt, nyt seuraa kokoelma Instagram-kuvia, joita niitäkin on jotenkin huomattavan vähän koko kesältä.



Kuva niistä Pohjois-Helsingin metsistä, joista aina niin hehkutan. / Tuutsu päiväunilla + ihanat ale-pellavalakanat, niissä on keltaisia pilkkuja!!! / Lempilehti.
 

Vähän valehtelin, etten muka olisi retkeillyt: välillä ollaan Nikon kanssa kyllä pyöräilty. / Meidän pihan kukkaloistoa. / Kerran kävin jopa ystävien kanssa teellä.



Tuutsu on paras. / Käväisin myös Turussa, mutta joo, oli aika vaikeaa. / Life with A Sprinkle Of Glitter. Kanavaa suosittelen kaikille, kirjaa ensisijaisesti yläasteikäisille.




Toukokuussa ostetut shortsit!!! / Kiitos eBay, että tuot korealaisen paperiteollisuuden minun ulottuvilleni. / Uusimmassa Kotivinkissä on kuva minun ja Nikon tulevaisuudesta: puutalo Käpylässä, pari kissaa, pari makkarakoiraa ja pari lasta. Hyvä kombo. (Vähän onni-paruin tätä kuvaa yksi ilta.)

PS NÄIDEN GIFIEN MYÖTÄ TERVEISET TOMMILLE
 


lauantai 18. heinäkuuta 2015

ja vielä the simsistä


Täällä on jo aika monta videota. Tällä hetkellä pelaaminen tuntuu niin paljon omemmalta kuin bloggaaminen, toivottavasti ymmärrätte!

lauantai 11. heinäkuuta 2015

the sims 4: osa 1

The Sims 4, osa 1

Kommentoikaa YouTubessa, koska sillon randomit videolla eksyjät ei ehkä naura mulle niin paljoa.

:----D

Kiitos ja anteeksi.