tarina jossa minusta piti tulla visualisti

En sitten ollut visuaalisesti tarpeeksi lahjakas päästäkseni Salon seudun ammattiopistoon opiskelemaan itselleni visualistin ammattia.

Ainoa asia, johon mä olen aina ehdottoman varmasti uskonut itsessäni, on juurikin se, että minulla on sitä kuuluisaa silmää - hahmottelukykyä, esteettisyydentajua ja värirakkautta. Valintakokeen haastatteluosuudessa selitin kädet viuhtoen visioitani ja urasuunnitelmiani, kerroin blogistani, kerroin miksi olisin äärettömän hyvä visualisti. Seuraan muotia, seuraan sisustustrendejä. Tiedän jo nyt mitä tällä rintamalla tapahtuu. Osaan tehdä itse asioita, ja kehityn koko ajan. Tiedän mitä ihmiset haluavat sosiaalisen median näyttävän. Pystyisin yhdistämään rakkauteni internetiin ja kauneuteen parhaiten juuri visualistin ammatissa.

Tämä kaikki siinä samassa ryhmähaastattelussa, jossa suurin osa ihmisistä oli ihan pihalla. Yksi selitti, miten on aina tykännyt järjestellä huonettaan, ja olisi siksi hyvä visualisti. Arvaattekin kai, että löysin sen tytön (ihana olit, jos tätä nyt jostain syystä päädyt lukemaan, olen vain katkera paska täällä) nimen sisäänpäässeiden listalta.

Suoraansanottuna en osannut mitenkään odottaa, etten pääsisi sisään. Ehkä se johtui siitä sitten, liiallisesta itsevarmuudesta. Lähdin sieltä kokeesta niin onnellisena, tää on niin mun juttu, nähdään syksyllä unelmakoulu. Kokeessa piti vesiväreillä maalata itsekehittämänsä kaupunkifestarin juliste, ja päädyin minulle niin tuttuihin väreihin, pinkkiin ja leijonankeltaiseen. Päässäni näkyi kuva gospel-festarista urbaaneille hipsterkristityille, ja julisteesta tuli juuri oikean näköinen. Selkeä, informatiivinen, graafinen ja just eikä melkein 2013. 

Toisena tehtävänä oli leikkaa ja liimaa -konseptilla luoda valmiista kuvista (todella hämmentävistä, melkein tekis mieli tehdä jannenaakat ja haukkua koko lafka pystyyn, mutta ei, pysyn nyt järkevänä tässä) näyteikkuna teemalla Kadulla kuljimme kerran. Hieno siitäkin tuli, nätti, erilainen ja 2013.

Ehkä molemmat töistä sitten olivat vaan liian blogikulttuurin näköisiä. Liian uusia. Liian kaukana tästä (klikatkaa niin tuonne tulee enemmän klikkauksia kuin ennen yhteensä).

Elokuussa muutan uuteen kotiin, löydän toivottavasti mielenkiintoisen työn ja jatkan elämääni onnellisena. Ja ensi keväänä koetan uudestaan.

kesäheikki 2013

kesäretki

Viidenkymmenen tunnin työviikko on melko puuduttava, vaikka työkaverit kuinka olisivatkin kivoja ja eväät herkullisia. Viikonloppuna pitää siis ottaa ilo irti elämästä, ja vaikkapa leipoa mansikkakakku. Tai pakata autoon pari bloggaajaa, ja hurauttaa saaristoon.



Pysähdyimme ensimmäiseksi Paraisilla. Vanhat puutalot ja salaisuuksia täynnä olevat sisäpihat näyttivät täydellisiltä. Hääväki vaelsi kirkolta VPK-talolle, ja me nautimme merituulesta suloisella puusillalla.




Minä otin kuvia puista, ihan niinkuin silloin viisi vuotta sitten kun sain rakkaan kamerani. Hassua ajatella, että se muutti elämäni ihan uuteen suuntaan. Minusta ei tullut valokuvaajaa, todellakaan, mutta minusta tuli bloggaaja.



Joskus surkuttelen yksin hiljaa, että pitäisikö sitä alkaa tehdä jotain naurettavia meikkipussin sisältö -postauksia (tässä olisi päivän asua! kirppari, kirppari, carlings, kirppari) tullakseen edes vähän isommaksi kirjoittajaksi, mutta sitten sitä ymmärtää kuitenkin saavansa aika mittaamattoman kokoista palkkaa kaikkien näiden ihmisten muodossa.

Koska, katsokaahan, siinä tuo punatukkainen tyttö nyt seisoo onnellisena kameran edessä. Kotimatkalla mietimme, että tosiaan, tämä on kolmas kerta kuin edes tapaamme. Silti sitä tuntee toisen paremmin kuin monen muun, eikä siinä enää osaa nähdä mitään luonnotonta.




Paraisilla joka puolella oli kukkaistuksia...




...ja losseille voisi melkeinpä vaan jäädä, ja matkustaa rannalta toiselle pariin otteeseen.





En muista nauvolaisen ravintolan nimeä, mutta hyvää oli joka tapauksessa. (Huomioitakoon nyt kuitenkin, että ruuan ollessa älyttömän hyvää, sitä yleensä painaa mieleensä ravintolan nimen.)



Yritimme kovasti bongailla saaristopoikia, jotka mielellään omistaisivat söpön puutalon lähellä merenrantaa. Ei löydetty, ja purjehtijapojillakin oli poikkeuksetta raitapaitaiset täydellisyystytöt käsivarressa.





Onneksi lyhtykahvilasta tulee parempi mieli kuin mistään suomenruotsalaispojista. Mielellään sitä tietysti ottaisi molemmat, mutta ei saa olla ahne.



Ja kunnon kesäretkeen kuuluu se, ettei haluaisi sen koskaan päättyvän. Joten sitten sitä kurvaa vielä Kuusiston linnanraunioille, ja alkaa väsätä kukkaseppeleitä.

Hiekkateillä ajellessa on hyvä mieli. Varsinkin kun sisko kommentoi Instagramiin, että jos jemina olisit talo, niin näyttäisit tuolta.



Mitä sanotte?

pilvien alla, maan päällä

Teimme ihan pienen kesäretken Nauvoon. Kuusi tuntia menee hetkessä hyvässä seurassa! Kannattaa olla turkubloggari, meillä alkaa tässä olla pian aikamoinen tehotiimi kasassa nimittäin.

Heidi ♥

ihmisen ikävä

Olen edelleenkin töissä samalla puutarhalla. Pidän työstäni ja erityisesti työkavereistani niin paljon, että saan melko hyvin suodatettua yhden, sanotaanko että työssäkäymiseni kannalta avainasemassa olevan, henkilön ihan-liian-helposti-itkettävät puheet korvasta toiseen hymyillen.

Yhtäkkiä olen myös saanut huomata muuttuneeni vuodessa melkoisen paljon! Viime vuonna näihin samoihin aikoihin olin nimittäin tekemässä samaa työtä pitkälti samojen ihmisten kanssa, ja minulle oli ihan hirveän vaikeaa saada sanotuksi yhtään mitään heille - vaikka pidin heistä ihan yhtä paljon silloinkin. Minua melkein hävetti kun nauroin heidän jutuilleen, ja nyt minä olen siellä höpöttelemässä avoimena ja iloisena Jeminana. Mitä tässä välissä tapahtui?

Muutin Turkuun. Yritin opiskella, paskasti meni, mutta kyllä se silti ihmisenä kasvatti minua ihan jollain kierolla tavalla ihan valtavasti. Tein töitä uusissa paikoissa, ja opin menemään rohkeasti taukohuoneisiin. Kävin terapiassa. Kokeilin uusia asioita. Isoja asioita, jotka kaikki ovat muuttaneet minua, mutta kaikki tuntuvat mitättömiltä tärkeimmän rinnalla: minä löysin ihmiseni.

Vuodessa löysin itselleni maailman rakkaimmat ihmiset, joiden kanssa istua tuntikausia kirjastossa. He jäävät juttelemaan Kauppatorilla törmätessämme, ja heitä voi aina kysyä lounasseuraksi. Jokainen tekee omaa elämänjuttua täysillä, ja luottavat olevansa oikealla tiellä. Inspiroivat ja kannustavat, lähtevät jätskille kun on iloja tai murheita.

Ja ikävä on nyt kova, koska hengailen kotikotona ihan vain siksi, että käymme siskon kanssa samalla autolla samalla työpaikalla. Siskoni on maailman ihanin, ja on ollut mieletöntä saada viettää aikaa sekä hänen, että hauskimman-söpöimmän-rakkaimman veljeni kanssa, mutta minulla on ikävä Turkua.

Haluan takaisin omiin lakanoihini, ja oman teekokoelmani pariin. Haluan avata parvekkeen oven, ja huudattaa Blake Sheltonia. Samalla pidän työstäni ja niistä ihmisistä siellä niin paljon, että poislähteminen tuntuisi melkein surulliselta. Ja kun odotan, että jatketaanko työsopimustani, osa minusta haluaa kuitenkin haluaa pois sen ilkeydellään-itkettävän-henkilön takia.

Joten kaikenlaista dilemmaa tässä riittää pienelle ihmiselle.

Mutta onneksi on aina tulee syksy.

(Kolmastoista päivä tulee yhteishaun tulokset. Jollen pääse kouluun, lähden au pairiksi.)

ps käykö kellään muulla niin että alkaa ensin murehtia vaikkapa jonkun laskun maksamista, mikä johtaa siihen, että alkaa masentava oman talouden analysointi (yleensä aamuyöstä tietenkin)? tästä taas päästään näppärästi asumisen kustannuksiin, joiden ainoaksi merkittäväksi vähentämiskeinoksi osoittautuu vain ja ainoastaan jonkun kanssa yhteenmuuttaminen. tässä vaiheessa itku alkaa olla jo kurkussa, varsinkin kun alkaa laskea, että vaikka huomenna tapaisi sen oman prinssinsä, niin yhteenmuuttoon menisi kuitenkin vielä monen monta kuukautta. seuraavaksi alkaa itsensä syyttäminen siitä, että edes kehtaa vannoutuneena romantikkona miettiä rahaa ja rakkautta samassa lauseessa. ja tästä kaikesta on enää äärimmäisen lyhyt matka siihen, että kyllä mun sitten täytyy olla ihan hirveä ihminen kun ei kukaan minua huoli. johtuu varmaan kaikista syödyistä jäätelöistä. aamulla laihdutan.

instagram jihuu

vielä kerran prunner - Einon silmin

Einon blogi / portfolio / Facebook













Voisin laittaa näitä vaikka kymmenen postauksen verran.