sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

kakkubuffet

Maria ehdotti tässä postauksessa seuraavaa:

Toteuta pieni kakkubuffet kavereille. Tee pari erilaista kakkupohjaa, jotka leikataan pieniksi neliöiksi, ja jokainen vieras tuo jotain täytettä mukanaan. Esim. rahkakermavaahto, hedelmiä, karkkeja, marenkia, jne.

Ja mehän toteutimme! Unohdettiin kyllä tuo pienuus ihan heti alkuunsa kun kakkuvadille päätyi kolmea erilaista pohjaa. Vatkattiin ison kasa rahkakermavaahtoa ja tytöt toivat mukanaan hedelmiä, karkkia, pretzeleitä, pähkinöitä ja strösseleitä. Pienten kakkujen taiteilu oli ihanaa, melkeinpä jopa terapeuttista. Kakkupohjien leipominen on edullista, ja täytteet on helppo jakaa vieraiden vastuulle nyyttärihengessä.

Kun kakkupalat on näinkin pieniä, voi kokeilla hulluiltakin kuulostavia makuyhdistelmiä. Mikä ihana tapa viettää vaalisunnuntaita!

lauantai 18. huhtikuuta 2015

villasukista ja lasipullokokiksista

Mysteerisistä varastoistani löytyi kaksi kerää Novitan suomalaista sukkalankaa. Löysin Ravelrystä tämän mallin, joka jotenkin istui siskolleni (ainakin minusta) ihan tosi hyvin. Sukkalanka-keristä jäi vain ihan muutama metri yli, hyvin valikoitu malli siis!

Tykkäsin ihan hirveästi neuloa tuota mallikertaa. Sen oppii melkeinpä ulkoa, mutta tarjoaa kuitenkin sopivasti haastetta Netflixin ääreen. Minusta on tullut nopea neuloja, ja olen pikkuhiljaa alkanut kaivata aina vaan monimutkaisempia malleja. Nämä eivät tosin olleet sillä tavalla monimutkaiset, haastetta toivat oikeastaan vaan tuo mieletön pituus ja minulle uusi varren sijaan varpaista aloittaminen. Epäilin tosi pitkään tuota sivujen palmikkokuvion kauneutta, mutta onneksi laitoin sukan omaan jalkaani ennen kuin lähdin purkamaan. Se tulikin esiin vasta jalassa ja myöhemmin blocking-vaiheessa (google tarjoaisi suomennukseksi pingotusta, mutta kun tässä mallissa ei oikeastaan pingotettu)!

Haluan seuraavaksi vielä tehdä samalla mallilla pinkit sukat äidille. Haluan myös ihan ehdottomasti alkaa kirjoittaa vanhaa blogia enemmän käsitöistä, niitä kun kuitenkin koko ajan teen. Toivottavasti ei haittaa esimerkiksi tälläiset villasukkahehkutukset!



Eilen istuttiin vielä lasipullokokisten kanssa iltaa tuolla Even kotona. Siellä näyttää hyvinkin erilaiselta kuin meidän hipsternörttiluolassamme, ihanalta joka tapauksessa siis kuitenkin. Välillä kaipaan kovasti asumaan ratikkareittien ääreen johonkin vanhaan ja idylliseen kivitaloon. Asettelen mielessäni huonekalujamme korkeisiin huoneisiin ja kirjapinojamme hienoille ikkunalaudoille, keitän teetä kompaktissa keittiössä ja ripustan ryijyjä ruskeille seinille. Sitten selaan muutamat vuokrailmoitukset ja rakastun taas uudelleen meidän täydelliseen kaupungin vuokra-asuntoomme (ja sen hintaan).



Laitoin pitkästä aikaa eilen päälle tuon Monkin kukkamekon. Nopeasti muistin miksi olin sen aiemmin talvella hylännyt odottamaan kesäkelejä: takin ja repun kanssa pidettäessä sen helmaa saa olla ihan koko ajan repimässä takaisin alaspäin soveliaille mitoille. Äh! Muuten tuo malli on niin sopiva minulle ja sen ostamiseen liittyy vielä kivoja syksyisiä Tukholma-muistoja. Kesä siis, tule jo!

PS Eilen juteltiin myös kameroista, puhelimista ja tietokoneista, ja ennen kaikkea niiden kestävyydestä. Tämä Canon 400D on ollut minulla seitsemän vuotta ja olen ostanut siihen sinä aikana vain yhden uuden akun, senkin Kiinasta. Pari vuotta sitten ostin Samsungin minijärkkärin kun luulin sen lisäävän bloggausintoani, mutta kävikin ihan päin vastoin. Se on kyllä helppo ja kevyt, mutta siinä ei vaan ole sellaista kuvaamisen iloa mukana. Tämä minun Canon on niin vanha, ettei tässä ole edes mahdollisuutta katsoa kuvaa takanäytöltä ennen kuin se on otettu, ja lopulta varsinaisen etsimen puuttuminen olikin se syy miksi Samsung pölyttyy nyt kirjahyllyssä. Ikävintä on, että maksoin siitä jotenkin ihan tosi paljon ja nyt jo nykyään puolella siitä hinnasta saa paljon kivemman minijärkkärin esimerkiksi juuri Canonilta.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

ramin puuhasanomat

Postiluukusta tipahti tänään kerrassaan hurmaava yllätys: puuhalehti!

Tuutsu tietenkin oli heti tunkemassa tassujaan jokaisen sivun väliin. Se on ollut nämä pari päivää ihan todella huomionkipeä (voi kun pienellä oli kisumamaa ikävä tuitui). Eilenkin illalla kaivoin ompelukoneen esille aloittaakseni puseron teon. Pieni kisu seikkaili kaavapapereiden ja kankaiden päällä, alla ja välissä. Ompelukone taas tietenkin on mielenkiintoisin kapistus koko sen pienessä maailmassa. Yhdessä vaiheessa se vielä pääsi livahtamaan minun silmieni ohitse tekemään tuttavuutta silitysraudan kanssa. Lähti kuin ammus karkuun meinatessaan polttaa nenän päänsä - saa kyllä taas kiittää omaa kiireistä suojelusenkeliään, idiootti.
 

Mutta, tämä puuhalehti sai silmät melkein kyyneliin. Täyttelen sitä tässä ennen kuin lähden kaupungille ostamaan lisää punaista ompelulankaa. Sunnuntaina järjestän edellisen postauksen kommenteissa ehdotetun kakkubuffetin, saa nähdä onko tämä mysteerinen Rami (tai Ramit) tulossa paikalle, mihihihihihi.

torstai 16. huhtikuuta 2015

seikkailuideoita kaivataan!!!



Tuutikki on oikeasti ihan mieletön pieni kisuneiti. Se ei saanut koko kolmeen viikkoon herätettyä Nikoa antamaan ruokaa, mutta tänään taas oli pienet tassut painamassa rintakehääni kello viideltä. Seuraavaksi Tuutsu tietenkin kokeilisi nuolla silmäluomiani, mutta olen oppinut nousemaan ennen sitä kokemusta... Olen kuitenkin yrittänyt pitää kiinni siitä, että viiden aikaan ei todellakaan saa märkäruokaa - jos oikeasti on niin kova nälkä niin silloin saa mennä raksut alas.

Osastolla pidettiin kiinni ruokarytmistä siinä määrin, että tänäänkin aamulla olin totuttuun tapaan kahdeksalta laittamassa puuroa (Fazerin Alku Sadonkorjuu-puuro on ihan mielettömän hyvää!) ja voitelemassa ruisleipiä.

Nyt vaan pitää keksiä jotain kivaa tekemistä tälle päivälle, mielellään jotain kohtuullisen kivaa, mutta samalla myös sellaista sopivasti minua haastavaa. Minulla oli mielessä myös sellainen idea, että te voisitte ehdottaa minulle seikkailukohteita tai muita hassuja ajanvietteitä. Olen seuraavat viikot aina kahteen asti iltapäivällä siellä päiväsairaalatoiminnassa, joten aikaa muillekin toimille kyllä olisi, kesästä sitten puhumattakaan.

(Lääkäri kyllä kovasti puhui. että osa-aikatyö kesällä voisi tukea kuntoutumista, mutta sillä ei oikein tainnut olla kovin realistiset näkymät työllistymistilanteesta. Vai onko ihan helppo juttu masennuksesta ja ahdistuneisuudesta kuntoutuvan opiskelijan saada tilanteeseen sopiva osa-aikatyö määrätylle ajanjaksolle - ei ole.)

Mutta siis, jos teillä riittäisi inspiraatiota ideoida minulle hassuja seikkailuideoita täksi kevääksi ja kesäksi, niin otan niitä hyvin mielelläni vastaan!  Ne saisivat olla hyvinkin vapaamuotoisia tai sitten vaihtoehtoisesti hyvinkin spesifejä: matkusta Lahteen ja ota kuva kymmenestä sinisestä asiasta, mene lautalla Suomenlinnaan ja kuvaa video, pyöräile lähimpään isoon taimimyymälään ja osta orvokkeja, kirjoita postikortti Englannin kuningattarelle, keitä iso kannullinen teetä ja kirjoita postaus lempielokuvistasi, leikkaa vanhoista lehdistä kuvia ja tee kollaasi aiheesta x. Ihan mitä vain! Minä lupaan toteuttaa ja raportoida teille!

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

kotona



(Tässä on minun pilkulliset nikeni, jotka ovat tuottaneet ihan suunnattomasti iloa. Niillä jaksaa kävellä pidemmätkin retket ja kotiin palatessa melkein harmittaa riisua ne pois.)

Niko tekee keittiössä minun lempiruokaani. Tuutsu tervehti minua ihanalla hajukakalla. Lounaan jälkeen suljen hetkeksi silmät. Illalla yritän jaksaa purkaa pyykkivuorta - tai sitten ihan vaan olen ja kuuntelen Robinia. Ehkä kirjoitan kirjeen Peruun ja katson jonkun siirappisen elokuvan. Annan itselleni armoa ja muistutan tärkeimmäistä.

Minä riitän.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

tapasin mummun



Maanantaina lähdin jo aamupalan jälkeen käymään kotona. Rapsuttelin Tuutsua ja uitin villasukkia lavuaarissa. Olisin tehnyt tuon työvaiheen (mikä on blocking suomeksi, kun puhutaan siis neuletöiden muotoilusta oikeaan muotoonsa?) täällä sairaalassakin, mutten löytänyt lavuaaria, jossa olisi ollut tulppa. Kotona niitä villasukkia kuivatellessani tajusin kuitenkin olevani tästä tulpattomuudesta ihan tyytyväinen, olisi voinut kotiinpääsy viivästyä jos hoitajat olisi löytäneet minut upottelemasta villasukkia jossain vessan lavuaarissa höhöö.

Kotoa palatessa tutustuin bussissa ihanaan mummuun. Mummun matkakortilta oli arvo loppu ja tästä avautui tietenkin keskustelu siitä miten se kuukausi aina kuluukin niin äkkiä. Varsinkin kun ajelee joka päivä bussilla, vaikkei niin olisi asiaakaan. Mummu käy kuulemma välillä Itiksessä asti. Ottaa Hesburgerissa juustohampurilaisen ja kahvin (juustohampurilainen on kuulemma vähän kuin voisilmäpulla hänelle, hän kun ei niin makeasta välitä). Mummu luetteli myös Helsingin leipomoita - jossakin Katajanokalla on kuulemma hyvät täytetyt sämpylät ja Haagasta ei taas saanut hyviä perunarieskoja.

Minä totesin, että tässähän tulee ihan nälkä kuunnellessa. Mummu siihen sellaisella ihanalla mummuäänellä sitten, että etkös sinä ole vielä syönyt! Pitäisi kaurapuuroa syödä aamulla, pitää nälän poissa pitkään. Hän kun on niin suuri kaurapuuron ystävä. Lapsenakin jo jouluisin ihmetteli, että miksi pitää riisipuuroa syödä kun se arkinen kaurapuuro on niin paljon parempaa. Joulusta taas päästiin (tietenkin) siihen kuinka hän aina toivoi kaapin täyteen villalankaa! Ja kuinka hänen poikansa toivoi vielä 11-vuotiaanakin joululahjaksi ristipistotyötä.

Sitten minun oli toivotettava mummulle hyvää päivänjatkoa ja mummu taas sillä ihanalla mummuäänellään toivotti minulle hyvää ruokahalua.

Lounaan jälkeen nukutti sillä tavalla kivasti ja aurinko lämmitti ikkunan läpi juuri sopivasti jalkoja iltapäivätorkkujen ajan. Hahmottelin myös paperille seuraavien viikkojen "lukujärjestystä". Pääsen ylihuomenna kotiin ja pitäisi taas muutaman kuukauden tauon jälkeen muistaa huolehtia itsestään.

Lähdin illasta vielä Even kanssa seikkailuun. Ajoimme ratikalla Katajanokalle ja takaisin, sitten Eiran kautta Hietaniemeen. Syötiin banaanit ja juotiin mansikkajuissia. Stockmannilta löytyi vielä valtava Viiru ja Pesonen -kortti, jonka taakse kirjoitettiin äidille ja veljelle sekä äidin kukkarolle kutsu Tallinnaan.

Enää siis kaksi yötä ilman Nikoa ja Tuutsua. Huomenna menen ensimmäistä kertaa venyttelyryhmään ja ensi maanantaina aloitan päiväsairaalajakson. Silloin siis tullaan tänne päiviksi, niin että täällä saa aamupalan ja lounaan, ja sitten iltapäiväkahvien jälkeen lähdetään kotiin.

Olen niin kaukana minkäänlaisesta tasapainosta. Masennus ja onnellisuus eivät ainakaan minun kohdallani onneksi sulje toisiaan pois, mutta tämä vaan on niin kokonaisvaltaisesti lamaannuttavaa. Vaikka olen nyt saanut muutaman hyvän päivän, alkaa kuitenkin kaikki entinen hiipiä mieleen. Tiedän, ettei minun hyvä olo kestä. En enää muista koska olisin saanut viimeksi elää edes kuukauden sillä tavalla, että olisin voinut luottaa siihen, ettei huomenna ole paha olla.

Ymmärrän, että ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä minulla on helpompi olla. Mutta kun minä haluaisin jaksaa laittaa tiskit jo huomenna.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

uusi alku

Minä olen Jemina.

Olen kirjoittanut tässä osoitteessa helmikuusta 2010. Silloin olin helposti panikoituva lukiolainen Turun maaseudulta. Itkin poikaystävättömyyttäni, repostasin Tumblrissa kisujen kuvia, haikailin kaupunkiin ja suoristin tukkaani.

Ja nyt olen 23-vuotias kisumama. Poika sinisessä tuulitakissa odotti minua yhtenä perjantaina Turun linja-autoasemalla. Tein sille kievin kanaa ja sunnuntaina tuli itku kun se lähti kotiin. Olimme sopineet ettemme rakastuisi, mutta neljä kuukautta myöhemmin lähdin sen perään. Pakkasin postikorttini, astiakokoelmani ja retrolakanani peräkärryyn ja aloin kutsua Helsinkiä kodiksi.

Niko yrittää edelleenkin puolentoista vuoden jälkeen ymmärtää miten kotona voi mitenkään tarvita kahtakymmentä tyynyä tai miten välillä isommankin surun voi saada vähän pienemmäksi washiteippiostoksilla. Minä taas en aina ymmärrä ihan jokaista videota tai peliä, joita se minulle esittelee, mutta ei ole ollut hetkeäkään jolloin olisin epäillyt etteikö me kasvettaisi yhdessä kissamummoksi ja -pappaksi.

Reilu vuosi sitten meille muutti pieni Tuutikki. Se ei enää tosin ole kovin pieni, mutta meidän vauva kuitenkin. Se pyydystää parvekkeella kärpäsiä ja herättää minut aamuyöstä ruokakaappia avaamaan. Se haistaa jugurtin metrien päästä ja rakastaa leipäpussinsulkijoiden kanssa leikkimistä. Välillä tuntuu, että Tuutsu pitää enemmän huolta meistä kuin me siitä. Se on meidän suojelusenkeli.

Nyt, huhtikuun 13. päivänä 2015, olen siis löytänyt kirjastopoikani ja alkanut postata ihan omia kissan kuvia. Asun Helsingissä enkä enää suorista tukkaani. Olen onnellinen, mutta väsynyt. En ole ollut koulussa sitten tammikuun ja viimeiset kolme viikkoa olen ollut sairaalassa masennuksen ja ahdistuneisuuteni vuoksi. Välillä olen jaksanut eteenpäin vain Nikon ja Tuutikin takia, en enää itseni. Parempina päivinä olen yrittänyt muistella kuinka lukiossa saatoin saada kolmekin paniikkikohtausta päivässä. Se etten enää kärsi niistä tarkoittaa, että voin voittaa nämä nykyisetkin ongelmat.

Olen sairaalassa löytänyt uudelleen johonkin tässä matkan varrella kadonneen rakkauteni postikortteja, kirjoittamista, neulomista ja kaikenlaista suloisuutta kohtaan. Helmikuussa yksi psykiatrian poliklinikan sijaisterapeutti laittoi minut piirtämään ja olen löytänyt siitä ison voimavaran ahdistuksen hallintaan. Täällä osastolla olen neulonut hullua vauhtia monimutkaisia villasukkia, enkä malta odottaa pääseväni kuvaamaan niitä teidän iloksenne. Tätä kai on inspiraatio.

Halusin piilottaa kaikki vanhat postaukset, mutta pitää rakastamani nimen ja osoitteen. Jonain päivänä ehkä sukellan vielä takaisin vanhoihin teksteihini ja kuviini, mutta tänä keväänä ne ovat tuntuneet ainoastaan taakalta. Haluan alkaa kuvata entistä enemmän käsitöitäni ja kakkujani, niitä kun kuitenkin riittää. Haluan kertoa teille pienistä seikkailuistani kahviloihin, kirpputoreille ja museoihin, ja ihan ehdottomasti haluan näyttää teille enemmän kiharaa tukkaani ja hullua Monki-kokoelmaani.

Olen todennäköisesti taas tämänkin kesän sairaslomalla. Olen päättänyt etten yritä parantua enkä laihtua (vaikka itkettikin katsoa eilen otettuja kuvia). Yritän vaan elää. Yritän opetella, että samana päivänä voi syödä jäätelöä ja käydä lenkillä. Yritän opetella lähtemään kotoa entistä enemmän. Yritän pitää kiinni näistä arkirutiineista, joihin tarttumiseen olen täällä osastolla saanut hurjasti apua.

Yritän myös ottaa oikeasti kunnolla kiinni tästä bloggausinnosta, joka muistuttaa hyvällä tavalla niistä sunnuntaiaamuista viisi vuotta sitten. Tein postikortteja, join appelsiinimehua ja pidin mummopipoa päässä sisälläkin. Kuuntelin todennäköisesti Jamie Cullumia eikä minulla ollut aavistustakaan miten mieletön elämä minulla oli edessä.

Nyt tiedän jo vähän paremmin ja aavistan hyvää. Unelmoin ystävistä, kakuista, seikkailuista, kissoista ja hyvästä olosta. Todennäköisesti saan vielä paljon enemmän.

Tervetuloa mukaan.