Tänään aamulla vaaka näytti vihdoin sitä, mitä olen tässä jo hetken odotellut: miinus kaksikymmentä kiloa. Normaali painoindeksi on tasan kahden kilon päässä. Kahden! Eihän se ole enää mitään kun on pudottanut juuri kaksikymmentä.



Eikä minun pitänyt painosta kirjoittaa vaan mielenterveydestä. Antti Tuisku kun puhui juuri telkkarissa nuorten mielenterveysongelmista, ja minä kun valitettavasti tiedän siitä aiheesta aivan liikaa. Mutta joka tapauksessa, olen viimeisen puolen vuoden aikana ymmärtänyt, että paino, ruoka, liikunta ja kaikki se niiden ympärillä - se ihan oikeasti liittyy mielenterveyteen ihan todella paljon.

Ylipaino on masennukselle sekä syy että seuraus. Se on totuus ja ymmärrän, että se saattaa kuulostaa ainakin aluksi rankalta. En väitä, että kaikki ylipainoiset olisivat masentuneita tai että kaikki masentuneet ylipainoisia. Minun kohdalla se kuitenkin on näin ja uskon, että se on totta myös monen muunkin kohdalla. Siksi tästä aiheesta on tulossa minulle iso asia, josta haluan kirjoittaa ja jonka eteen haluan tehdä töitä. Nämä ajatusprosessit ovat vielä kovin kesken, mutta minulle tuli nyt Tuiskun ja tämän aamuisen vaa'an lukeman innoittamana palava halu kirjoittaa edes jotain ylös.

(Myöhemmin illalla.) Olen kirjoittanut tässä viimeisen tunnin aikana käsittämättömän määrän sanoja. Ja kumittanut niistä jokaisen. Ne ajatukset ovat vielä kesken ja siksi minun pitää nyt tiivistää tähän se, mistä olen aivan varma: jaksa taistella.

Aina voi nousta. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Kaikki ei ehkä järjesty tänään eikä huomennakaan, mutta ehkä vuoden päästä. Perhe, ystävät, terapeutit, hoitajat ja lääkkeet voivat auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti, mutta lopulta muutoksen voi saada aikaan vain sinä itse.

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Ymmärrän tämän nykyään niin, että miten voisin rakastaa lähimmäisiäni niin kuin he ansaitsevat tulla rakastetuiksi jos en ensin pidä huolta itsestäni ja siten rakasta itseäni niin kuin minä ansaitsen tulla rakastetuksi.

Sinä olet ainoa ihminen, jonka tunnet syntymästäsi aina kuolemaan asti. Siksi sinä olet tärkein ihminen sinun elämässäsi. Sinun elämässäsi sinun on tultava aina ensimmäisenä.

kesäkatselmus

Voi kesä. Joka toinen päivä toivon, että loppuisitpa jo, joka toinen päivä huudan, että etkö jo voisi alkaa.

Minun kesään ei ole kuulunut festareita, ei puistoja, ei aamuyöhön valvomista, eikä retkiä. Ei yhtäkään jäätelöä, ei raikuvaa naurua, ei rusketusraitoja, eikä tunteja kestäneitä yöllisiä keskusteluja. Ei grillausta, ei kukkaseppeleitä eikä edes oikeastaan ystäviä.

Olen ollut yksin kotona, pysynyt tietoisesti kuplani sisällä. Kun pääsin toukokuun alussa päiväsairaalasta, jotenkin vain tiesin, että minun pitää saada työstää sitä kuka olen. Ensimmäisenä lähti valkoinen sokeri ja ensimmäiset kilot. Heinäkuun alussa lähti loputkin hiilihydraatit. Paras päätös, jonka olen elämässäni tehnyt, heti Helsinkiin muuttamisen jälkeen.

Painan nyt 13 kiloa vähemmän kuin viimeisenä päivänä sairaalassa.

Olen keskittynyt ruokaan, unirytmiini, metsissä koluamiseen ja kaikkien sydämelle kertyneiden itkujen läpikäymiseen. Meidän perhe meni vajaa vuosi sitten todella rikki kun äiti ja isä lähtivät eri teille. Muut ovat ehkä jo vähän enemmän toipuneita, mutta minä keräilen edelleen palojani.

Tuntuu, että olen tehnyt samalla ihan hirveästi ja samalla en mitään. Olen sanonut joillekin ystäville, että minulla on kiire, ja se minulla on jotenkin ihan oikeasti ollutkin. Ei kuitenkaan sellainen perinteinen kalenteria täyttävä kiire, vaan kiire kerätä itseäni ja elämääni kasaan sen verran, että jaksan elokuun lopussa palata kouluun ja ihan oikeasti keskittyä opiskeluun lopulta valmistuakseni rakastamalleni alalle.

Talvella oli ihan todella vaikeaa, tiedätte jo sen. Muistan oikeastaan vain viikkomme Lontoossa, kaikki sitä ennen ja sen jälkeen on oikeastaan vain mustaa massaa aina siihen asti kun pääsin lopulta osastolle. Olen maailman kiitollisin kaikesta siitä avusta mitä siellä sain. Sitten tuli lopulta toukokuu ja minun viimeinen päiväni päiväosastolla. Samalla kun tuli haikea itku, tiesin, että aion tehdä ihan kaikkeni ettei minun enää koskaan ikinä milloinkaan tarvitse kävellä niistä ovista läpi, ei ainakaan samoissa merkeissä.

Ja minähän olen tehnyt.

Ulkopuolisen silmin saattaa näyttää siltä, että olen vain maannut kotona koko kesän, mutta todellisuudessa olen tehnyt ihan saatanasti töitä aamusta iltaan. Olen raatanut pitkään päivää sekä fyysisen että henkisen terveyteni eteen.

Ja jokaikinen päivä olen tyytyväisempi minuun ja maailmaan. Onnellinen olen ollut aina, iloinenkin joskus, mutta ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen olen tyytyväinen. Ja voi että se on hyvä tunne.

Ja nyt, nyt seuraa kokoelma Instagram-kuvia, joita niitäkin on jotenkin huomattavan vähän koko kesältä.



Kuva niistä Pohjois-Helsingin metsistä, joista aina niin hehkutan. / Tuutsu päiväunilla + ihanat ale-pellavalakanat, niissä on keltaisia pilkkuja!!! / Lempilehti.
 

Vähän valehtelin, etten muka olisi retkeillyt: välillä ollaan Nikon kanssa kyllä pyöräilty. / Meidän pihan kukkaloistoa. / Kerran kävin jopa ystävien kanssa teellä.



Tuutsu on paras. / Käväisin myös Turussa, mutta joo, oli aika vaikeaa. / Life with A Sprinkle Of Glitter. Kanavaa suosittelen kaikille, kirjaa ensisijaisesti yläasteikäisille.

Toukokuussa ostetut shortsit!!! / Kiitos eBay, että tuot korealaisen paperiteollisuuden minun ulottuvilleni. / Uusimmassa Kotivinkissä on kuva minun ja Nikon tulevaisuudesta: puutalo Käpylässä, pari kissaa, pari makkarakoiraa ja pari lasta. Hyvä kombo. (Vähän onni-paruin tätä kuvaa yksi ilta.)

PS NÄIDEN GIFIEN MYÖTÄ TERVEISET TOMMILLE
 

heikkojen hetkien vahvuudesta

Tänään on ollut jotenkin vaikea päivä. Kävin aamulla kivalla lenkillä, mutta ulkoa palatessa jouduinkin lukemaan närkästystä herättäneen sähköpostin. Tulipahan taas muistutettua itseään ja sydäntään siitä, että vaikka saatan kyllä olla valmis tähän tälläiseen perusarkeen, ruuanlaittoon, lenkkeilyyn ja kissanvessan siivoamiseen, niin heti kun joku ei menekään sulavasti, nousee pala kurkkuun ja kyyneleet silmiin - lamaannuttavinta on se ajatus, joka huutaa pään sisällä, että kannattaiskohan sun hei vaan jäädä kotiin, jospa ne kirjottais sulle eläkepaperit ja voisit vaan leipoa sämpylöitä ja nukkua päiväunia ja perustaa yhdistetyn paperikaupan ja juustokakkukahvilan, mut ethän sä nyt siihenkään pystyisi, ei kyllä kannata mitään kouluja tai työpaikkoja edes yrittää.
 

Sitten sitä nukkuu ne päiväunet, syö perunamuusia ja lähtee ovesta ulos. Minähän selviän, perkele sentään, enkä anna kenenkään, varsinkaan itseni väittää, ettenkö osaisi, pystyisi ja jaksaisi. Minä saan menestyä omalla tavallani. Minä saan nauraa ääneen elokuvateatterissa, leikkiä bussissa olevani musiikkivideon pääroolissa ja haluta salaa stand up -koomikoksi. Minä saan kirjoittaa, luoda ja olla sekä samaa että eri mieltä. Saan seikkailla ja silti rakastaa mennä ennen kymmentä nukkumaan. Saan olla minä ja saan olla suoristamatta tukkaa.

(Ja saan olla minä vaikka joskus suoristaisinkin.)

#100päivääilmansokeria

Sata päivää ilman sokeria.

Ei siis esimerkiksi yhtäkään jäätelöä ennen elokuun 12. päivää. En aio edes kävellä karkkihyllyn ohi. Syön banaania ja viinirypäleitä todennäköisesti kyllästymiseen asti. Laitan suklaarahat Froosheihin, enkä juo Nikon sokerimehuja. Sokeritonta kolaa aion juoda, ei tässä nyt ihan hulluiksi aleta kuitenkaan.

Tärkeintä tässä, ainakin minulle, on avata syitä näinkin radikaaliin ratkaisuun. Minä kärsin ahmimishäiriöstä. (Olen kirjoittanut omalla nimelläni aika monesta asiasta, mutta nämä kolme sanaa olivat selkeästi vaikeimmat tähän mennessä.) Olen kärsinyt jo monta vuotta. Kun vielä Turussa asuessani mainitsin tästä terapeutilleni, huoleni kumottiin mutta ethän sinä oksenna. Minä menin ja uskoin - ja jatkoin hullujen suklaamäärien syömistä salassa ja häpeillen. Kotimatkalla olen saattanut käydä kolmessa eri kaupassa kun en ole kehdannut ostaa haluamaani määrää yhdellä kerralla. Varsinkin Turussa asuessani leivoin pelkästään itselleni kokonaisia juustokakkuja. Takkieni ja reppujeni taskut on täynnä suklaapapereita. En voi leipoa pullaa, koska syön jo pelkästään sitä taikinaa epäterveellisen määrän. Olen useammin kuin kerran sulattanut voita ja kyllästänyt sen sokerilla ja kaurahiutaleilla. Minulla on ollut työpaikkoja, joissa olen koko iltapäivän laskenut minuutteja siihen, että pääsen lähikaupan jätskialtaalle.

Tiedän, että ahmimishäiriö ei parane pelkästään sillä, että kieltäydyn sokerista joksikin tietyksi ajaksi, sillä on myös ihan ehdottoman tärkeää, että jatkan tähän tilanteeseen johtaneita syiden käsittelyä myös oman pääni ulkopuolella. Toivon kuitenkin, että tämä lakko auttaa pääsemään irti minua monta vuotta piinanneesta sokerikoukusta. Enää muutama kilo lisää ja painoindeksini siirtyy merkittävän lihavuuden puolelta vaikeaan lihavuuteen. Minä en aio suostua siihen, en kertakaikkiaan vaan suostu. Mutta, minä en aio laihduttaa vaan keskityn nyt ensisijaisesti siihen, ettei painoni nousisi enää kiloakaan.

Haluaisin tietenkin olla laiha ja nätti ja mitävielä. Mutta kun olen aloittanut kymmeniä kertoja "paremman elämän" (ja sitten epäonnistunut siinä ihan yhtä monta kertaa), päätin, että nyt en yritä enää kertaakaan vaan alan lähestyä tätä ongelmaa hieman erilaiselta kantilta. Joten, tällä kertaa, sen sijaan, että aloittaisin kerralla juoksuharrastuksen, superterveellisen ruokavalion, ryhmäliikunnan ja vedenjuonnin, keskitän voimani vain ja ainoastaan siihen, että karsin sokerin pois arjestani.

Saan siis laittaa aamupuuroon voisilmän tai kaksi.
Saan olla tykkäämättä kuntosaleista.
Saan syödä ranskalaisia ja nakkeja päivälliseksi.
Saan olla ostamatta smoothiekonetta.
Saan mennä yhden pysäkin välin bussilla.
Saan syödä kaksi palaa sipulipiirakkaa.
Saan olla muistamatta juoda kolme litraa vettä päivässä.
Saan nukkua päiväunia.
Saan olla hurahtamatta johonkin luontaistuotekapseliin.
Saan olla olematta fitness, lifestyle ja inspiration.

Saan olla olematta koukussa sokeriin.

Sata päivää niin teen juustokakun ystävilleni.
Sata päivää niin saan kyllä syödä sokeria, mutta vain jonkun seurassa - en enää koskaan yksin peiton alla häveten.

ilta parvekkeella

Tästä päivästä tuli mukava ompelupäivä. Parvekkeella ei oikein riittänytkään tila tuolle 50mm-objektiiville, joten täytyy ottaa paremmat kuvat vaikkapa huomisen kirppiskierroksen lomassa. Ihana sininen kukkakangas näyttää aika lailla minulta, pakka tuota maksoi joulun alla euron jäähallin kirppiksellä.



Parvekkeella ei mekkoa siis paljoa kuvailtu, mutta muuta sitten senkin edestä. Orvokit jaksavat ihastuttaa aina joka kevät - niistä tulee mieleen aina isoäiti. Tukassa oli Primarkin pallopompula ja kasvoilla väsymyksestä huolimatta hymy. Tuutsu taas on ihastunut parvekkeella makoiluun ja sadepisaroiden, hyönteisten ja lintujen tarkkailuun.
 

Kevät tuntuu hyvältä, elämä kuitenkin vähän raskaalta. Matkaa on kuljettavana vielä niin paljon, mutta olen löytänyt lohtua siitä, että nyt ainakin kuljen eteenpäin, vaikkakin välillä hitaasti.

tapasin mummun

Maanantaina lähdin jo aamupalan jälkeen käymään kotona. Rapsuttelin Tuutsua ja uitin villasukkia lavuaarissa. Olisin tehnyt tuon työvaiheen (mikä on blocking suomeksi, kun puhutaan siis neuletöiden muotoilusta oikeaan muotoonsa?) täällä sairaalassakin, mutten löytänyt lavuaaria, jossa olisi ollut tulppa. Kotona niitä villasukkia kuivatellessani tajusin kuitenkin olevani tästä tulpattomuudesta ihan tyytyväinen, olisi voinut kotiinpääsy viivästyä jos hoitajat olisi löytäneet minut upottelemasta villasukkia jossain vessan lavuaarissa höhöö.

Kotoa palatessa tutustuin bussissa ihanaan mummuun. Mummun matkakortilta oli arvo loppu ja tästä avautui tietenkin keskustelu siitä miten se kuukausi aina kuluukin niin äkkiä. Varsinkin kun ajelee joka päivä bussilla, vaikkei niin olisi asiaakaan. Mummu käy kuulemma välillä Itiksessä asti. Ottaa Hesburgerissa juustohampurilaisen ja kahvin (juustohampurilainen on kuulemma vähän kuin voisilmäpulla hänelle, hän kun ei niin makeasta välitä). Mummu luetteli myös Helsingin leipomoita - jossakin Katajanokalla on kuulemma hyvät täytetyt sämpylät ja Haagasta ei taas saanut hyviä perunarieskoja.

Minä totesin, että tässähän tulee ihan nälkä kuunnellessa. Mummu siihen sellaisella ihanalla mummuäänellä sitten, että etkös sinä ole vielä syönyt! Pitäisi kaurapuuroa syödä aamulla, pitää nälän poissa pitkään. Hän kun on niin suuri kaurapuuron ystävä. Lapsenakin jo jouluisin ihmetteli, että miksi pitää riisipuuroa syödä kun se arkinen kaurapuuro on niin paljon parempaa. Joulusta taas päästiin (tietenkin) siihen kuinka hän aina toivoi kaapin täyteen villalankaa! Ja kuinka hänen poikansa toivoi vielä 11-vuotiaanakin joululahjaksi ristipistotyötä.

Sitten minun oli toivotettava mummulle hyvää päivänjatkoa ja mummu taas sillä ihanalla mummuäänellään toivotti minulle hyvää ruokahalua.

Lounaan jälkeen nukutti sillä tavalla kivasti ja aurinko lämmitti ikkunan läpi juuri sopivasti jalkoja iltapäivätorkkujen ajan. Hahmottelin myös paperille seuraavien viikkojen "lukujärjestystä". Pääsen ylihuomenna kotiin ja pitäisi taas muutaman kuukauden tauon jälkeen muistaa huolehtia itsestään.

Lähdin illasta vielä Even kanssa seikkailuun. Ajoimme ratikalla Katajanokalle ja takaisin, sitten Eiran kautta Hietaniemeen. Syötiin banaanit ja juotiin mansikkajuissia. Stockmannilta löytyi vielä valtava Viiru ja Pesonen -kortti, jonka taakse kirjoitettiin äidille ja veljelle sekä äidin kukkarolle kutsu Tallinnaan.

Enää siis kaksi yötä ilman Nikoa ja Tuutsua. Huomenna menen ensimmäistä kertaa venyttelyryhmään ja ensi maanantaina aloitan päiväsairaalajakson. Silloin siis tullaan tänne päiviksi, niin että täällä saa aamupalan ja lounaan, ja sitten iltapäiväkahvien jälkeen lähdetään kotiin.

Olen niin kaukana minkäänlaisesta tasapainosta. Masennus ja onnellisuus eivät ainakaan minun kohdallani onneksi sulje toisiaan pois, mutta tämä vaan on niin kokonaisvaltaisesti lamaannuttavaa. Vaikka olen nyt saanut muutaman hyvän päivän, alkaa kuitenkin kaikki entinen hiipiä mieleen. Tiedän, ettei minun hyvä olo kestä. En enää muista koska olisin saanut viimeksi elää edes kuukauden sillä tavalla, että olisin voinut luottaa siihen, ettei huomenna ole paha olla.

Ymmärrän, että ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä minulla on helpompi olla. Mutta kun minä haluaisin jaksaa laittaa tiskit jo huomenna.

uusi alku

Minä olen Jemina.

Olen kirjoittanut tässä osoitteessa helmikuusta 2010. Silloin olin helposti panikoituva lukiolainen Turun maaseudulta. Itkin poikaystävättömyyttäni, repostasin Tumblrissa kisujen kuvia, haikailin kaupunkiin ja suoristin tukkaani.

Ja nyt olen 23-vuotias kisumama. Poika sinisessä tuulitakissa odotti minua yhtenä perjantaina Turun linja-autoasemalla. Tein sille kievin kanaa ja sunnuntaina tuli itku kun se lähti kotiin. Olimme sopineet ettemme rakastuisi, mutta neljä kuukautta myöhemmin lähdin sen perään. Pakkasin postikorttini, astiakokoelmani ja retrolakanani peräkärryyn ja aloin kutsua Helsinkiä kodiksi.

Niko yrittää edelleenkin puolentoista vuoden jälkeen ymmärtää miten kotona voi mitenkään tarvita kahtakymmentä tyynyä tai miten välillä isommankin surun voi saada vähän pienemmäksi washiteippiostoksilla. Minä taas en aina ymmärrä ihan jokaista videota tai peliä, joita se minulle esittelee, mutta ei ole ollut hetkeäkään jolloin olisin epäillyt etteikö me kasvettaisi yhdessä kissamummoksi ja -pappaksi.

Reilu vuosi sitten meille muutti pieni Tuutikki. Se ei enää tosin ole kovin pieni, mutta meidän vauva kuitenkin. Se pyydystää parvekkeella kärpäsiä ja herättää minut aamuyöstä ruokakaappia avaamaan. Se haistaa jugurtin metrien päästä ja rakastaa leipäpussinsulkijoiden kanssa leikkimistä. Välillä tuntuu, että Tuutsu pitää enemmän huolta meistä kuin me siitä. Se on meidän suojelusenkeli.

Nyt, huhtikuun 13. päivänä 2015, olen siis löytänyt kirjastopoikani ja alkanut postata ihan omia kissan kuvia. Asun Helsingissä enkä enää suorista tukkaani. Olen onnellinen, mutta väsynyt. En ole ollut koulussa sitten tammikuun ja viimeiset kolme viikkoa olen ollut sairaalassa masennuksen ja ahdistuneisuuteni vuoksi. Välillä olen jaksanut eteenpäin vain Nikon ja Tuutikin takia, en enää itseni. Parempina päivinä olen yrittänyt muistella kuinka lukiossa saatoin saada kolmekin paniikkikohtausta päivässä. Se etten enää kärsi niistä tarkoittaa, että voin voittaa nämä nykyisetkin ongelmat.

Olen sairaalassa löytänyt uudelleen johonkin tässä matkan varrella kadonneen rakkauteni postikortteja, kirjoittamista, neulomista ja kaikenlaista suloisuutta kohtaan. Helmikuussa yksi psykiatrian poliklinikan sijaisterapeutti laittoi minut piirtämään ja olen löytänyt siitä ison voimavaran ahdistuksen hallintaan. Täällä osastolla olen neulonut hullua vauhtia monimutkaisia villasukkia, enkä malta odottaa pääseväni kuvaamaan niitä teidän iloksenne. Tätä kai on inspiraatio.

Halusin piilottaa kaikki vanhat postaukset, mutta pitää rakastamani nimen ja osoitteen. Jonain päivänä ehkä sukellan vielä takaisin vanhoihin teksteihini ja kuviini, mutta tänä keväänä ne ovat tuntuneet ainoastaan taakalta. Haluan alkaa kuvata entistä enemmän käsitöitäni ja kakkujani, niitä kun kuitenkin riittää. Haluan kertoa teille pienistä seikkailuistani kahviloihin, kirpputoreille ja museoihin, ja ihan ehdottomasti haluan näyttää teille enemmän kiharaa tukkaani ja hullua Monki-kokoelmaani.

Olen todennäköisesti taas tämänkin kesän sairaslomalla. Olen päättänyt etten yritä parantua enkä laihtua (vaikka itkettikin katsoa eilen otettuja kuvia). Yritän vaan elää. Yritän opetella, että samana päivänä voi syödä jäätelöä ja käydä lenkillä. Yritän opetella lähtemään kotoa entistä enemmän. Yritän pitää kiinni näistä arkirutiineista, joihin tarttumiseen olen täällä osastolla saanut hurjasti apua.

Yritän myös ottaa oikeasti kunnolla kiinni tästä bloggausinnosta, joka muistuttaa hyvällä tavalla niistä sunnuntaiaamuista viisi vuotta sitten. Tein postikortteja, join appelsiinimehua ja pidin mummopipoa päässä sisälläkin. Kuuntelin todennäköisesti Jamie Cullumia eikä minulla ollut aavistustakaan miten mieletön elämä minulla oli edessä.

Nyt tiedän jo vähän paremmin ja aavistan hyvää. Unelmoin ystävistä, kakuista, seikkailuista, kissoista ja hyvästä olosta. Todennäköisesti saan vielä paljon enemmän.

Tervetuloa mukaan.