Minun voimat loppuvat ihan juuri, tämä tilanne on niin stressaava. Minulla on yksi kiinnostava paikka tiedossa, soitin sinne tänään, meni vastaajaan ja sopersin jotain ihmeellistä.

Huomenna on onneksi jo perjantai, saa taas viikonlopun miettiä ihan rauhassa ja nukkua stressiä pois. En muista, että olisin koskaan elämäni aikana ollut näin väsynyt. Mutta, täytyy vaan luottaa siihen, että tämä vain tekee minusta entistä vahvemman, ja kaikki kyllä järjestyy vielä parhain päin.

Yritän ajatella, että kaikki kyllä järjestyy, kunhan jaksan vielä ihan hetken. Mutta, pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että kohta minun täytyy ihan oikeasti näppäillä se kilroytravels.com, geneva-helsinki.  Ette arvaakaan kuinka kovasti tekisi mieli vain lähteä Turkuun, tilata Bossaliinassa juustokakku, nauraa Emilin tiskivuorta, nukkua äidin ja isän välissä, herätä sunnuntaiaamuna kirpputorille ja vetää päälle pingviinivillatakki joka ikinen päivä.

Mutta siellä minulla ei ole töitä, koska taitoihini kuuluu vain mokkapalojen leipominen, nopeasti lukeminen, eläinkuosisten villatakkien metsästys ja viimeistenkin frangien kuluttaminen pikaruokaravintolaan. Tiedän, kuullostaa khuulilta ihmisyydeltä, mutta ei söpöydellä tee tässä maailmassa oikein mitään.

Jollei joku vielä nähnyt rivien välejä, kerrottakoon, että minä tunnen itseni ihan valtavan epäonnistuneeksi, surulliseksi ja väsyneeksi tällä hetkellä. Tiedän (koska Maija sanoo, ja minä uskon aina häntä), että minä olen valtavan herttainen au pair, ja hyvä työntekijä, mutta minun energiat alkaa olla niin loppu, ettei kukaan pysty kohta näkemään sitä pesemättömien hiusten ja silittämättömän paidan alta.

Ehkä pitäisi vaan pakata tavarat, lentää Suomeen, hautautua peittojen alle ja kirjoittaa kirja. Mutta ihan vielä en luovuta.

on nälkä

Olen yrittänyt kaikkeni, mutta nyt se iski. Minun on myönnettävä itselleni ja muille, että olen ihan valtavan hajalla, enkä tiedä miksi tämä tästä nyt muuttuu.

Minulla on tiedossa yksi perhe Zürichissa, ja yritän uskaltaa soittaa sinne huomenna. Haluaisin sinne kovasti, enkä tiedä mitä sitten teen jos en pääsekään. (Tai, tiedän, lähden Turkuun.)

Minun kaikki voimat on nyt ihan lopussa, pärjään varmaan viikonloppuun, mutta ajatuskin ensi viikosta on ihan mahdoton. Eikä auta nukkuminen, ei suklaa, ei Facebook. Uusi Glee-jakso oli erinomainen, mutta olin liian väsynyt rakastumaan siihen palavasti.

Rukoilen pääseväni Zürichiin. En haluaisi millään Suomeen, mutta ihan pian se on ainoa vaihtoehto.

pingviinivillatakki

pingviinivillatakki käytössä / pingviinivillatakki valkoisen seinän edessä / tunnelmat

ps, tunnelmakuva on kyllä juuri täydellinen. tuonhan voisi nähdä masennuksenakin mutta kuitenkin siinä samassa on jotain hauskaa ja hyvää. mitä sanoisitte jos muuttaisin lontooseen. tai zürichiin. tai pariisiin. etelä-ranskassakin oli joku kiinnostunut.

KUVA MINUSTA

En edes muistanut, että Isabell (ps olen niin superkhuul kun nykyään minun ystävät on ties mistä maailman kolkista) otti minusta eilen tämän kuvan.



ps kuka haluaa kuulla pingviinivillatakista !!!!!!!! tulen omistamaan sille ainakin kymmenen postausta koska se on niin paras.

kissanpentuja ja sitten tunteita ja vähän suklaata

Eilen lähdimme liian aikaisin aamulla 50 muun au pairin kanssa kohti lehmäfestivaalia. Katsoimme lehmiä, kävimme suklaatehtaassa ja söimme ihan parasta ruokaa. Tuohon hassuun keittoon sai iskeä niin paljon juustoa ja krutonkeja kuin halusi, ja kulhojen tyhjennyttyä, joku kiirehti aina tuomaan lisää.

Tekisi mieli kirjoittaa kaikenlaista, mutta olen niin väsynyt. Perjantain vastaisena yönä en nukkunut minuuttiakaan ennen kellon soimista aamulla, ja lauantaiyö meni team Finlandin kanssa. Nuo toiset katsoivat jotain ihan hirveää leffaa, jossa marsilaiset etanat tulivat ja lopulta oli zombieita ja ties mitä. Minä katsoin sitä muutaman silmäyksen, mutta keskityin lopulta keittiössä Nutella-Smarties sekoitukseeni (kyllä, masennusruokaa) ja Harry Potteriin.

Lisäksi olen tarkistanut sähköpostiani noin puolen minuutin välein. Haluan äkkiä pois täältä, nytkin olen lähdössä koko päiväksi evakkoon ties mille markkinoille ja toreille. Perjantaina olin iltapäivän töissä, ja minua itketti. Raitapaitapoika eni niin iloisena pianotunnille, ja kertoi minulle tarinoita sieltä niin suurensuuri hymy kasvoillaan, että minua alkoi itkettää. Mietin vain, että tuleekohan sille minua yhtään ikävä. Tai jos tulee, niin muistaako se minut vaikka kuukauden päästä?

Pianotunteja pitää sellainen valtavan herttainen nainen, jolla on kissanpentuja. Pääsimme niitäkin katsomaan raitapaitapojan kanssa, ja myöhemmin iltapäivällä istuimme Macbookin eteen ja katselimme weheartitistä kissanpentujen kuvia monta sivullista.

Mutta, on täällä vaikka kuinka paljon perheitä. Löydän vielä varmasti jonkun vielä kivemman!

ps oho pitäisi juosta suihkuun äkkiä ja bussiin
pps hyvää sunnuntaita !!!

hei rakkaat

Osalle teistä olen jo vastannutkin sähköposteissa, mitä nyt on tapahtumassa, mutta ajattelin kertoa vielä näin yhteisestikin. Ja tähän saa myös kommentoida, haha.

Menen jo heti huomenna illalla tapaamaan yhtä perhettä lähelle Geneveä, ja lisäksi ystäväni täällä ovat kyselleet heidän perheiltään, jos nämä tietäisivät avoimista au pair-paikoista. Muutama on jo laittanutkin viestiä, että tietävät perheitä täällä, joten uskon todella, että kaikki menee ihan valtavan hyvin.

Tämä on vain Jumalan suunnitelmaa minun varalleni, ei muuta. Täytyyhän minun itsekin se myöntää, että minulle oli todella vaikeaa luoda ihmissuhteita näihin ihmisiin, joten tämän on oltava pelkästään hyvä asia. Lisäksi tämä on aivan mahtava tekosyy ostaa uusi mekko.

En missään nimessä ole surullinen tai masentunut tämän takia, vähän pettynyt vain. Minä todella pidin täällä työskentelystä, mutta au paireilussa on aina myös se henkilökohtainenkin puoli pelkän työnteon lisäksi.

Menen illaksi englantilaiselle kirkolle au pair -tapaamiseen, ja ajattelin huudella siellä työpaikkojen perään. Lisäksi tapasin aamulla sen Paulin (se osti minulle croisantin ja teen, joten miten voisin olla surullinen), ja me puhuimme pitkään.

Minusta tuntuu vahvalle.

Lauantaiaamuna lähden vuoristoon sellaiselle lehmäfestivaalille 50 muun au pairin kanssa. Menemme myös käymään suklaatehtaalla, ja siellä saa kuulemma syödä niin paljon kuin haluaa.

Kun mietin asioita mitä minulla tulee ikävä täältä Cransista, mietin raitapaitapoikaa, lähikaupan irtokarkkihyllyä (ne kerätään pieneen kippoon sellaisista lasikulhoista, ja sitten maksetaan 10-20 frangisenttiä kappale), lähikaupan rastapääpoikaa, joka muistaa minun puhuvan englantia (ja tietää minun ostokseni ilman näkemistä) ja omaa kylpyhuonetta.

Ja näiden keksivalikoimaa.

JA EILEN ALKOI GLEE JA SE OLI NIIN SUPER VOI LUOJA ETTEN VOINUT OLLA SURULLINEN EDES SEN KESKUSTELUN AIKANA KUN VAAN MIETIN SITÄ JAKSOA :----D

http://sassbutt.tumblr.com/post/10465706840/chuckcriss-blaine-transfers

tätä emme osanneet odottaa

En tiedä miten kirjoittaa tästä, ja harkitsin jopa, etten kirjoittaisi ollenkaan. Mutta, tämä blogi on kuitenkin minulle niin iso ja tärkeä osa elämää, että minun on kirjoitettava. Jos ei muuta niin muistoksi itselleni.

Minulla oli eilen illalla keskustelu. Minä ihan luulin, että nyt tehdään sopimus ja saan vihdoin puhelimen, ja saan vihdoin hakea oleskelulupaa tänne. Kaikkea hyvää, tiedättekö. Mutta sitten minulle iskettiinkin teekuppi eteen, ja kerrottiin, etteivät he halua minua tänne.

Minä en kuulemma ole ollut tarpeeksi avoin ja sosiaalinen heidän suhteensa. Olen vain piileskellyt huoneessani, enkä ole kertonut tunteistani. Olen kuulemma liian erilainen kuin he.

Minä en oikein osaa olla surullinen siitä, etten osaa olla kukaan muu kuin minä. Surullinen olen kuitenkin siitä, etten ymmärtänyt yrittää enemmän. Minä en vain ollut sitä mitä he odottivat.

Työni hoidan erinomaisesti, ei siinä mitään, kuulemma. Vapaa-aikaani en sitten niinkään. En vain ymmärrä mitä minun pitäisi olla. En polta, en juo, luen kaikki illat kirjoja, olen aina ajoissa nukkumassa, kuuntelen huoneessani klassista musiikkia, opiskelen Raamattua maanantai-iltaisin, tapaan ystäviäni jouluvalokahviloissa, syötän joutsenia rannalla ja rakastan istua sunnuntaiaamuja Starbucksissa.

Onnea vain paremman roolimallin etsintään.

Ja kyllä, minä vietän aikaani yksin. Paljonkin. Enkä ole puhunut tunteistani, koska olen pelännyt kertovani niistä väärin kun en saa puhua suomea. En tiedä mitä tekisin toisin, jos nyt aloittaisin alusta täällä.

Yritän saada itseni täältä pihalle viimeistään viikonlopun aikana. Pakkasin jo kaikki tavarani, ja nyt aamusta tapaan sen Raamattu-ryhmän vetäjän. Haluaisin löytää uuden perheen, mutta pelkään, ettei se onnistu niin nopeasti.

Haluaisin äidin ja isän väliin nukkumaan, mutta samalla ajatus Suomeen lentämisestä tuntuu ihan mahdottomalta. Minustahan oli juuri tullut onnellisempi kuin koskaan ennen.

pyykkipäivä

Tänään ranskan kurssille ilmestyi tyttö. Tiedättekö, yksi niistä täydellisistä. Sillä oli kapeat farkut, ja sen t-paidassa oli karhu. Kun lähdimme tunnin jälkeen vielä kahville, se veti päälle paksun kirjoneuleen. Kun katsoin sen kenkiä, aloin melkein itkeä.

En voi käsittää, että weheartit-tyttöjä on oikeasti olemassa. Ja että minä juuri tapasin yhden heistä. Sen pitkät hiukset olivat juuri sopivasti sekaisin, ja se kertoi olevansa Kaliforniasta.

Minä en tiedä mitä minun pitäisi tehdä, että saisin olla edes vähän niin kuin se. Haluaisin sanoa, että lenkkeillä ja olla hiipimättä iltakymmeneltä mokkapalojen luo, mutta tämän blogin pitäisi huutaa, että on ihan okei olla kuka on.

Pesin aamulla pyykkiä, pinosin ne tuolille ja otin kuvan. En ole puhunut vaateasioista moneen aikaan, mutta kerrottakoon, että tällä hetkellä iskevät punainen ja tummansininen. Lisäksi vähän valkoista, armynvihreä parkatakki ja sinapinkeltainen huivi. Korut ovat kultaisia ja selässä kulkee kettureppu.

sunnuntaiaamu

Ensin kävimme Ranskassa torilla. Satoi kovasti, mutta minua viehätti silti. Ostin hienon, ison sateenvarjon, ja päässä soi It's Not Unusual Glee-versiona. Säästän teidät suuremmilta Glee-hehkutuksilta, mutta enää kaksi päivää. Tätä hetkeä on niin odotettu.

Päädyimme lopulta Starbucksiin. Söimme liikaa, ja etsimme muun muassa vampyyriperhettä ja vihreänenäistä klovnia uudesta Where is Charlie?-kalenteristani.




Nyt taidan kääriytyä peiton alle näiden lehtien kanssa. Maksoin niistä hurjat 9 euroa, 10 senttiä. (En enää ikinä osta mitään Sveitsin puolelta.)

road trip

Ihan vain muutama kuva tältä päivältä. Oli ihan parhautta vaan ajaa, ja juoda mansikkalimsaa ystävän kanssa. En ollut ennen nähnyt vesiputousta, joten se oli melko hienoa (eilen näin apinoita ja kolme elefanttia, miettikää).




En tiedä miksi minusta tuntuu nämä postaukset niin tylsälle nykyään. Tai tiedän, niissä ei ole minun naamaa, koska en ole uskaltanut pyytää ketään ottamaan minusta kuvaa.

kesä 2011

Heräsin kello puoli kahdeksan, ja aloin miettiä Suomea. Erityisesti tätä viime kesää. Ja kun kerran syksy on tulossa (tai sinne pohjolaan jo kai tullut, määki haluun), niin ajattelin koota kesähetkiä yhdeksi postaukseksi.

Kesällä 2011 minusta tuli ylioppilas, feilasin pääsykokeet, en tiennyt mitä tehdä, katsoin Ugly Bettyt, päätin vaihtaa maisemaa, kirjoitin kymmeniä sähköposteja Sveitsiin, rakastuin poikaystävääni (viimeisellä rivillä), kävin monessa kaupungissa, itkin mummilassa, pakkasin laukkuja, näin ystäviä, fanitin Darren Crissiä, piknikkeilin, kirjoitin kirjeitä ja söin muutaman Big Macin. Sitten sanoin hyvästit bossaliinakaupungille ja tärkeille ihmisille, ja suuntasin lentokentälle. Laukussa oli kolmet jouluvalot, järjetön määrä postikortteja, liian isoja huiveja ja karnevaalilippusiimaa.

Minusta tuntuu aika onnelliselle, että vanha elämäni päättyi niinkin hienoon kesään. Ettei tarvitse muistella vain sitä kaikkea pahaa.

Ja kun puhun vanhasta elämästä, tarkoitan sitä. Olen ollut täällä nyt päivää vaille kuukauden, ja tunnen olevani enemmän kotona kuin koskaan ennen. Minulla on ikävä perhettä ja muutamia kenkiä, mutta oikeasti, en minä tiedä mitä muuta kaivata. (Bossaliinan juustokakkua, mutta sen mainitseminen ei nyt sovi tähän.)

Mutta nyt lähden superkivan australialaistytön kanssa road tripille tuntemattomaan !

kävin pubissa

Tässä kuva kassin sisällöstä.

Kalenteri, nenäliinoja, käsikoru, Nutellaa, lompakko, muistikirja, aurinkolasit, kampa, Harry Potter, huulirasva ja puhelin. Tarvitsin kaikkia.

ja pilvi lauloi: pullotetaan kyyneleet, myydään ne badenbadeniin

Jos iltaan kuuluu ensin Nutellaa, ja sitten Bossaliinaa muistuttava ulkokahvila, en tiedä voiko se mennä kovinkaan huonosti. Pilvi keikkui badenbadenissa, Katja näki julkkiksia ja minä join omenamehua. Ensi kerralla haluan riippukeinuun appelsiinimehun kanssa.

Tälle viikolle on vielä luvassa muun muassa road trip, lisää naurua ja mokkapalojen tuhoamista (kyllä, oli hitti yhden neljävuotiaan mielestä).

finding God

Maanantai-iltana siinä kahdeksan maissa astuin sisälle hurmaavaan kerrostaloasuntoon. Toisin kuin täällä "kotona", siellä tuntui kodilta. Siellä jokainen teemuki oli erilainen, ja suklaakakkua sai syödä niin paljon kuin halusi. Jalat sai nostaa sohvalle, olla ihan hiljaa ja pistää silmät kiinni rukouksen ajaksi.

Meitä on siellä jotain kymmenen au pairia, ja minulle nyt jo ihan hirmutärkeät Paul ja Becky, jotka pitävät meistä huolta. (Ja olimme siis heidän kotonaan.)

Tuntuu, että olen etsinyt sitä paikkaani sillä vihreällä sohvalla koko elämäni ajan. Siinä tuntui hyvältä olla. Uuden testamentin avaaminen ystävien vierellä oli minulle tärkeä hetki, luulen, etten ikinä unohda sitä oloa.

Melkein luulen, että minut johdatettiin tänne. Että kaikki viimeisen kahden vuoden aikana tapahtunut tapahtui siksi, että löytäisin itseni sieltä jouluvalojen alta, mukissani vahvaa marjateetä. Olen päässyt niin paljosta yli, ja nyt tuntuu, että tässä on minun palkintoni. Minun päämääräni, josta en ennen maanantai-iltaa tiennyt. Vaikka oli paha olla, joku kuitenkin sai minut nousemaan sieltä koulun vessan lattialta, ja joku sai minut rauhoittumaan peiton alla. Joku sai minut luottamaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Tämä teksti olisi pitänyt kirjoittaa paljon hienommin.

taidan olla sopeutunut

Vietin koko päivän Nyonissa (rakkauskaupunki). Eräs brittiläinen tyttö on asunut täällä jo viisi vuotta, ja halusi näyttää meille kaupunkia tarkemmin. Oli niin hirmuisen mukavaa. Pääsimme käymään hienossa purjeveneessä, ja sattumalta yhteen museoon oli tänään vapaa pääsy. Pukeuduin kukkatelttaan, ja hymyilin taidemaalarille. Alppien päällä oli usvaa, ja Pilvi yritti ottaa minusta ja jäätelöstä kuvaa.

Kierroksen jälkeen ajauduimme vielä pienellä porukalla ihan vain istumaan ja puhelemaan hauskaan baariin. Tai kahvilaan, en minä tiedä. Täällä on ihan erilainen kulttuuri sen suhteen. (Ja minä pidän erityisen paljon siitä kulttuurista.)

Minulla alkaa olla jokaiselle illalle ja viikonlopulle ohjelmaa, enkä enää vain pakoile huoneessani ja käytä rahojani lohturuuan ostamiseen. Tunnen olevani kotona istuessani rautatieaseman bussipysäkillä lukemassa Harry Potteria. Olen ollut täällä vasta reilut kolme viikkoa, ja silti minusta on jo ihan normaalia lukemisen ohessa käydä ostamassa herkullista omenamehua välipala-automaatista muutaman metrin päästä.

Tunnen kuuluvani tänne, täällä on hyvä olla. Saatan jopa uskaltautua Fishermeniin joku perjantai. Koska se kuuluu minun uuteen kulttuuriini. Jota rakastan.

ps, niitä ilmottautumisia otetaan nyt vastaan sähköpostiin. if you know what i mean.

ööööö ajatuksia

Lähdin heti aamusta taas kaupungille. Piti suunnata ruotsalaisten kanssa rannalle, mutta ei siitä tullut mitään kun olin bussilla liikkeellä, enkä tiennyt yhtään mihin suunnata. Joku toinen kerta sitten varmaan. (Huomenna varmaan ängetään uuden hurmaavan ystävän kanssa Nyon-kierrokselle.)

Olin kotona jo kahdentoista jälkeen nautittuani suklaacroisantista ja appelsiinimehusta syyspuun alla linnan vieressä. Katselin Harry Potterin takaa kun valtavan iso saksalaisnainen yritti päästä mäkeä ylös. Korkokengissä. Minä taistelen tennareidenkin kanssa.

Kun tulin kotiin, huomasin, että minun huoneessa on ihan varmasti käyty avaamassa ikkunat. Minulle tuli valtavan paha mieli siitä. Ei sillä, että minulla olisi jotain salattavaa (olin jo päässyt eroon piilotetuista pinaattiravioleista), mutta tämä on oikeastaan minun asuntoni, minun koti. Minun on pakko sanoa niille kuinka paha mieli minulle tuli, mutta en tiedä uskallanko. Muutenkin, täällä menee kaikki hyvin ja on onnellista, mutta vaikeinta on luoda suhteet noihin vanhempiin. En esimerkiksi vieläkään oikein uskalla mennä illalla hakemaan ruokaa. Täytyisi uskaltaa puhua kaikesta tälläisestä, mutta kun tuntuu, että en nytkään ole tarpeeksi hyvä. Mitä sitten jos alan sanomaan vastakkaisia mielipiteitä?

Tylsä osuus ohi, nyt puhun näistä valokuvista. Tänään ymmärsin, että minä ihan oikeasti saan asua täällä missä keskellä kaupunkia jollain on valtava terassipuutarha ja ihmiset hakevat aamulla tuoretta leipää leipomosta. Minun täytyy tallentaa tätä matkaani vielä enemmän, paremmin ja kärsivällisemmin. Tiedättekö, lähteä paikkoihin vain ottaakseni kuvia, piirtääkseni rakennuksia Moleskineen ja kirjoittaakseni luonnosten väliin huomioita eurooppalaisuudesta.

Tuo retiisikuva on minun lempikuvani kaikista ottamistani kuvista ikinä. Se jotenkin kertoo tästä elämästä täällä niin paljon.

tässä puhun gleestä, au paireista, turvallisuuden tunteesta ja mäkkäristä.

Tein eilen kymmenen tuntia töitä, mutta tänään sain nukkua pitkään ja iltapäivälläkin kuunnella Glee-musaa minivaatteita silittäessä. Olisin voinut ehkä viimein vastata niihin kommentteihin, ja ennen kaikkea tehdä sen videon (koska olen niin ihana nauhoitettuna), mutta. Tykkäsin ennemmin nukkua, ja käydä läpi Tumblria (ei edes kahta viikkoa Gleen alkuun aaaaaaa).

Mutta, nyt illalla olin supersosiaalinen ja menin au pair -ryhmään. Luulin, ettei siellä olisi ketään muuta melkein, mutta sitten yhtäkkiä meitä olikin jotain 70 siellä, haha. Ihan parhaita tyttöjä (plus yksi poika, se tunsi olonsa varmaan tosi oudoksi), ja oo, neljä suomalaista minun lisäksi ! Se vetäjäpariskunta oli ihan valtavan mukava, ja minusta tuntuu paljon paremmalta nyt, kun tiedän, että on sellaiset aikuiset täällä. Joihin voi oikeasti turvautua.

Lyhyesti kuvista: 1. Migrosilla oli supertarjouksia: löysin kaksi rullaa hurmaavia nauhoja. Pakko mennä ehkä huomenna hakemaan vielä ne Sveitsi-paperivalot. 2. H&M:n keltaiset housut ovat olleet ihan juuri niin parhaat kuin ajattelinkin. 3. Minun nimilappu tänään, ei kyllä ollut tuota mekkoa päällä vaan siniraidallinen paita.

Toivottavasti löydän ihmisiä joiden kanssa tehdä jotain viikonloppuna!

ps, yritin puoli yhdeltätoista sisään mäkkäriin, ei ollut auki !!! tämä maa on hullu.

bonsoir

Aamupalaksi omena, kanelikeksejä ja lempimehua. Nuo omenat ovat oman pihan puista, ja minusta se on ihan mielettömän hauskaa ja hurjaa. Tuollaisia kaupan omenoita, omalla pihalla! Olen syönyt niitä melkoisen monta. Kuten myös kanelikeksejä.

Vaihdoin tänään ranskan ryhmää sille A0-tasolle. Tuntui turhauttavalta, mutta uskon sen olevan oikea ratkaisu. Opin varmasti paljon enemmän siellä. Sitä paitsi siinä ryhmässä oli yksi mukava ruotsalainen tyttö. Sanoin sille, että jag talar svenska! Sitten se hymyili kovasti.

Toisessa kuvassa olen minä, kukkamekko ja jouluvalot. Sekä nuo kehykset, joita pidän aina web-kameran edessä näyttääkseni hauskemmalta. Vastailin teidän kommentteihin videomuodossa, mutta täytyy tehdä se uudestaan vaikka huomenna. Sanoin siinä liian monta kirosanaa, näytin melko pullealta ja välillä puhuin tyynyn sisällä niin, ettette olisi pystyneet kuulemaan minua.

Video alkoi kuitenkin jotakuinkin niin, että kauhistelin kuinka en ole vastannut kommentteihin yli viikkoon. Huomenna lupaan vastata ihan jokaiseen!

viikonloppuni

Ihan vain muutama kuva tältä viikonlopulta. Tuo Tropicanan mehu oli loppujen lopuksi ihan hirveää, mutta meni alas superhyvien kanelikeksien kanssa.

Toisessa kuvassa kylpyhuone: kirjeitä eräältä hyvältä ystävältä, Harper's Bazaar (koska Lea Michele) ja eilen ostettu neuletakki. Ehdin jo kerran pestäkin sen kun lensin polkupyörän etutangon yli asvalttiin eilen illalla. En kerta kaikkiaan vieläkään ymmärrä miksen muka ole tällä hetkellä sairaalassa, vaan suren kivutta kotona sitä miksen voinut kaatua 20 sekuntia aikaisemmin kun kylän lempipoikani oli tullut vastaan. Sehän olisi voinut sitten pelastaa minut. (Tästä tulikin mieleeni, että jotkut oikeasti ilmoittautuivat lukemaan kirjastopoikablogia... :--D En vastannut niihin sähköposteihin kun nauratti vain, mutta aamulla sitten mietin, että pitäisi kai sitten aloittaa se. Maija ehdotti, että alan ottaa myös stalkkauskuvia puskista.)

Mutta siis, tuo neuletakki maksoi ihan liikaa minun mittapuullani, mutta on se niin täydellinen. Täytyy joskus ottaa parempia kuvia siitä, mutta en usko mitenkään pystyväni vangitsemaan tämän puuvillaunelman kauneutta pariin valokuvaan. Se on kuin minulle tehty, täydellinen syysneule. Ja sopii oivasti niiden H&M:n keltaisten housujen kanssa.

Kyllä, ostin nekin.

Viimeisessä kuvassa huomion tulisi keskittyä kukkaan. Olin tänään pyöräilemässä (siitä on tullut lempijuttuni täällä), ja törmäsin suureen kukkapeltoon. Sieltä sai poimia kukkia kunhan jättää metalliastiaan frangin per varsi. Tiputin astiaan viiden frangin kolikon, ja lähdin metsästämään täydellisyyksiä. Tuohon limonadipulloon asetin yhden varsista, ja loput neljä majailevat tällä hetkellä diy-kukkamaljakossa (muovikassi, pringleskopio-tölkki ja kaunis paperipussi torilta=hieno maljakko).

Tuosta limonadista puhutaan sitten myöhemmin, mutta sniikpiikiksi valikoitukoon sana taivaallista.

ps, viikonlopun albumi: Tuomo - My Own Private Sunday