En osaa otsikoida postauksia, vaikka kuinka olisin harjoitellut jo melkein kuusi vuotta. Mutta, tänään oli lokakuinen perjantai, johon kuului aurinkoa, koodihajoilua, kerrassaan herkullinen lounassalaatti ja lopulta iltapäivällä päiväunet.
Ja miten hyvältä voikaan päiväunet tuntua nyt kun ne eivät nykyään kuulu jokaiseen päivääni! On ihanaa nukkua päiväunet sen vuoksi, että väsyttää eikä siksi, että masentaa ja haluaa vain paeta oikeaa maailmaa uniin. Aiheeseen liittyen, huomenna on maailman mielenterveyspäivä ja jos vain suinkaan kykenen, niin ajattelin kirjoittaa läpi vähän minun tarinaani ja erityisesti avata sitä, mitä keväällä tapahtui, miksi sairaalajakso oli yksi parhaita asioita mitä minulle on ikinä tapahtunut ja miten vihdoin viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut käännettyä elämäni aika lailla kokonaan ympäri päätyen siihen, etten vaikkapa enää nuku niitä monen tunnin päiväunia joka päivä. Jos sinulla on mitään kysymyksiä tähän liittyen, niin mielelläni yrittäisin vastata niihinkin huomenna.
Heräsin päiväuniltani puoli seitsemän maissa. Huolimatta siitä, että unet vähän venyivät suunnitellusta, ehdin hyvin kerhoilemaan Antti Tuiskun päivän pariin Vallilaan. (Nukahdan ihan juuri ja silmät ovat oikeastaan jo kiinni, joten ihan vaan pikaisesti mistään kieliopeista tai muusta välittämättä: on maailman onnellisinta kun on tälläisiä ihmisiä ympärillä. On maailman onnellisinta korkata joululaulukausi lokakuisena perjantai-iltana. On maailman onnellisinta olla samaa mieltä joululevyjen pyhästä kolminaisuudesta: Antti Tuisku - Minun Jouluni, Club For Five - Rekiretki ja Michael Buble - Christmas. On maailman onnellisinta kun ympärillä neulotaan, syödään Hullujen Päivien foccaciaa ja rakastutaan, jos mahdollista, vielä entistä enemmän Anttiin. On maailman onnellisinta saada elää minun maailmaa.)
Ja miten hyvältä voikaan päiväunet tuntua nyt kun ne eivät nykyään kuulu jokaiseen päivääni! On ihanaa nukkua päiväunet sen vuoksi, että väsyttää eikä siksi, että masentaa ja haluaa vain paeta oikeaa maailmaa uniin. Aiheeseen liittyen, huomenna on maailman mielenterveyspäivä ja jos vain suinkaan kykenen, niin ajattelin kirjoittaa läpi vähän minun tarinaani ja erityisesti avata sitä, mitä keväällä tapahtui, miksi sairaalajakso oli yksi parhaita asioita mitä minulle on ikinä tapahtunut ja miten vihdoin viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut käännettyä elämäni aika lailla kokonaan ympäri päätyen siihen, etten vaikkapa enää nuku niitä monen tunnin päiväunia joka päivä. Jos sinulla on mitään kysymyksiä tähän liittyen, niin mielelläni yrittäisin vastata niihinkin huomenna.
Heräsin päiväuniltani puoli seitsemän maissa. Huolimatta siitä, että unet vähän venyivät suunnitellusta, ehdin hyvin kerhoilemaan Antti Tuiskun päivän pariin Vallilaan. (Nukahdan ihan juuri ja silmät ovat oikeastaan jo kiinni, joten ihan vaan pikaisesti mistään kieliopeista tai muusta välittämättä: on maailman onnellisinta kun on tälläisiä ihmisiä ympärillä. On maailman onnellisinta korkata joululaulukausi lokakuisena perjantai-iltana. On maailman onnellisinta olla samaa mieltä joululevyjen pyhästä kolminaisuudesta: Antti Tuisku - Minun Jouluni, Club For Five - Rekiretki ja Michael Buble - Christmas. On maailman onnellisinta kun ympärillä neulotaan, syödään Hullujen Päivien foccaciaa ja rakastutaan, jos mahdollista, vielä entistä enemmän Anttiin. On maailman onnellisinta saada elää minun maailmaa.)
Ei kommentteja
Lähetä kommentti