Nyt ajattelin vain kirjoittaa.

Ensinnäkin, palasin leiriltä ja siihen yhdistetyltä Turun reissulta kaksi viikkoa sitten maanantaina. Kuume nousi täsmälleen sillä hetkellä kun astuin Turussa junaan. Olen sairastanut vielä tämänkin viikon, maanantaina kyllä olin koulussa kun uusi jakso alkoi, mutta loppuviikon olen ollut peiton alla. Ärsyttää olla sairaana, ja olen alkanut tosissani harkita nielurisaleikkausta - tätä tulehduskierrettä kun on jatkunut jo niin monta vuotta. Ero entiseen on nyt vain siinä, että tänä syksynä oikeasti haluaisin parantua. Ennen kipeänä olo on vaan mahdollistanut sen, ettei tarvitse mennä töihin tai kouluun - ja syy siihen haluttomuuteen on ollut masennus. Viikkoja kestäneet flunssat ovat vaan antaneet tekosyyn olla kotona ilman, että yrittäisi tehdä masennukselle mitään.

Ja kun nyt olen tehnyt masennukselle jotain. Tänään aamulla vaaka näytti vihdoin sellaista lukemaa, joka veti painoindeksin normaalin puolelle. Olen pudottanut painostani yli neljäsosan, joten ei ihmekään jos sekä keho että mieli tuntuvat kevyemmiltä. En voi tietenkään vielä pysähtyä tähän lukemaan: nythän periaatteessa pelkkä pullollinen vettä nostaa painon hetkellisesti ylipainon puolelle. Tavoitteeni on päästä reilusti normaalipainon puolelle, niin ettei kilon tai parin heitto siirrä minua takaisin sinne ikävämpään kategoriaan.

Toinen tavoitteeni on liikunta. En tiedä vielä, että mitä, miten tai milloin, mutta jotenkin minun on kuitenkin opeteltava miten saavuttaa normaalin painoindeksin lisäksi myös muita jaksamiseen vaikuttavia tekijöitä. Miten minusta tulisi vahvempi? Miten taltutan sen liikuntaan liittyvän ahdistushirviön? Miten jaksaisin rappuset paremmin, miten jaksaisin jopa juosta? (Yksi unelma olisi oikeasti osata ja jaksaa juosta, koska juoksijat näyttävät aina ihan todella onnellisilta maaliviivan jälkeen otetuissa kuvissa!)

Tiedän pitäväni vesijuoksusta, joten varmastikin aloitan siitä. En aio pakottaa itseäni vieläkään minnekään salille, vaikka sekin kyllä jollakin kummalla tavalla kiehtoisi. Siihen touhuun tarvitsisin vaan kyllä jonkun ihmisen auttamaan, ainakin alkuun! Eihän minulla ole pienintäkään ajatusta miten treenata, varsinkaan itseäni loukkaamatta. Meillä on käsittääkseni tuossa liikuntahallilla todella hyvä ja halpa kaupungin kuntosali, mutta niin, mitä ihmettä siellä sitten kuuluisi tehdä. Apua ja personal trainereita otetaan vastaan.

villatakkileiri 2015

Nämä kuvat ovat kaikki Amanda Lehtolan kamerasta.

Keitä ovat villatakkitytöt: maailman söpöimpiä tyttöjä, jotka kukin on omia mystisiä polkujaan pitkin päätyneet minun hölmöön Facebook-ryhmään ja kahvilakerhoihin - ja jotka sitten vielä lähtivät jo toistamiseen viikonlopuksi keskelle metsää tekemään ei mitään ja sitten samalla kuitenkin niin paljon.

En muista kuka viime syksynä keksi idean villatakkileiristä, mutta siihen oli joka tapauksessa ihan pakko tarttua. Olen ehkä ollut tässä jonkinlaisena pääpäsmärinä, mutta lopulta villatakkileirin rakentaa villatakkitytöt enkä minä. Joten, kiitos, että kokkasitte, lohdutitte, tiskasitte, rakensitte majan, toitte jouluvaloja, kuskasitte, tulitte kaukaa, nauroitte, siivositte, järjestitte, leivoitte, nauratitte, askartelitte ja olitte valmiita kaikkeen. Anteeksi jos ja kun olen tökerösti komennellut enkä ole muistanut kiittää.

Kiitos, että olette minun elämässä. Olisi ihan kamalaa ilman.
 

syksy syksy syksy

Syksy syksy syksy.

Kolme yötä villatakkileiriin. (Meidät löytää ensi viikonloppuna Instagramista #villatakkileiri2015-tägillä.)

Syksy syksy syksy.

olen laihtunut 21 kiloa

Olen blogin puolella puhunut paljon painonlaskusta, mutta tässä olisi nyt ensimmäistä kertaa jotain todistettakin. Ensimmäinen kuva on otettu 8. toukokuuta, viimeisenä päivänäni päiväsairaalatoiminnan puolella (olin siis ensin kolme viikkoa mielialahäiriökeskuksen vuodeosastolla, sitten kolme viikkoa päiväosastolla). Silloin sairaanhoitajan kanssa uskallauduin vaa'alle - painoin 88 kiloa, mikä oli neljän kilon päässä vaikeasta lihavuudesta.

Toinen kuva on otettu tänään, viisi kuukautta ja pari päivää myöhemmin kun muistin, että tämä paitahan minulla on siinä before-kuvassa. Nyt kun painan 67 kiloa, olen alle enää kahden kilon päässä normaalista painoindeksistä. En oikein edes muista olenko koskaan ollut normaalipainoinen mutta sanoisin, että tuskinpa.

Olen siis laihtunut 21 kiloa, mikä tarkoittaa keskiarvollisesti noin kiloa per viikko. Se on ymmärtääkseni aika lailla se maksimitahti, jolla painoa kannattaa edes pudottaa.

Sitten vielä tärkeimpään: miten laihtua 21 kiloa viidessä kuukaudessa.

Aloitin toukokuussa sillä, että päätin olla 100 päivää ilman sokeria. Aluksi korvasin valkoisen sokerin hedelmäsokerilla, ja syömieni hedelmien ja smoothieiden määrä oli aivan valtava. Parin kuukauden jälkeen pystyin vähitellen luopumaan myös hedelmäsokerista, ja lopulta siirryin jotenkin todella luonnollisen tuntuisesti keto-ruokavalion pariin.

Suomessa puhutaan paljon karppauksesta. Ymmärtääkseni karppauksessa syödään kuitenkin aika paljon enemmän hiilihydraatteja kuin mitä ketoosiin pyrkiessä syödään. Koska internet on pullollaan tietoa ketosta (ehdottomatisi eniten suosittelen kuitenkin Redditin /r/keto-subreddittiä), en ala ainakaan nyt selostaa sen enempää ketoa läpi. En myöskään ole ravintoterapeutti, joten en edes yritä alkaa opettaa mitään ruuasta - varsinkaan kun viimeiset vuodet olen käytännössä elänyt suklaalla ja näyttänyt tuolta kuin ensimmäisessä kuvassa. Mutta kuitenkin, tärkein fakta: pyrin nykyään syömään alle 20g hiilihydraatteja päivässä.

Tässä ehkä tärkeimmät tähän hätään. Ei pitänyt edes kirjoittaa näin paljoa, mutta jotenkin tätä tekstiä nyt kuitenkin tuli. Sairaalajakso ja keto auttoivat kääntämään minun elämäni ihan uuteen suuntaan, ja olen hyvin innoissani tästä uudesta ajanjaksosta minun elämässä.

lokakuinen perjantai

En osaa otsikoida postauksia, vaikka kuinka olisin harjoitellut jo melkein kuusi vuotta. Mutta, tänään oli lokakuinen perjantai, johon kuului aurinkoa, koodihajoilua, kerrassaan herkullinen lounassalaatti ja lopulta iltapäivällä päiväunet.

Ja miten hyvältä voikaan päiväunet tuntua nyt kun ne eivät nykyään kuulu jokaiseen päivääni! On ihanaa nukkua päiväunet sen vuoksi, että väsyttää eikä siksi, että masentaa ja haluaa vain paeta oikeaa maailmaa uniin. Aiheeseen liittyen, huomenna on maailman mielenterveyspäivä ja jos vain suinkaan kykenen, niin ajattelin kirjoittaa läpi vähän minun tarinaani ja erityisesti avata sitä, mitä keväällä tapahtui, miksi sairaalajakso oli yksi parhaita asioita mitä minulle on ikinä tapahtunut ja miten vihdoin viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut käännettyä elämäni aika lailla kokonaan ympäri päätyen siihen, etten vaikkapa enää nuku niitä monen tunnin päiväunia joka päivä. Jos sinulla on mitään kysymyksiä tähän liittyen, niin mielelläni yrittäisin vastata niihinkin huomenna.
 

Heräsin päiväuniltani puoli seitsemän maissa. Huolimatta siitä, että unet vähän venyivät suunnitellusta, ehdin hyvin kerhoilemaan Antti Tuiskun päivän pariin Vallilaan. (Nukahdan ihan juuri ja silmät ovat oikeastaan jo kiinni, joten ihan vaan pikaisesti mistään kieliopeista tai muusta välittämättä: on maailman onnellisinta kun on tälläisiä ihmisiä ympärillä. On maailman onnellisinta korkata joululaulukausi lokakuisena perjantai-iltana. On maailman onnellisinta olla samaa mieltä joululevyjen pyhästä kolminaisuudesta: Antti Tuisku - Minun Jouluni, Club For Five - Rekiretki ja Michael Buble - Christmas. On maailman onnellisinta kun ympärillä neulotaan, syödään Hullujen Päivien foccaciaa ja rakastutaan, jos mahdollista, vielä entistä enemmän Anttiin. On maailman onnellisinta saada elää minun maailmaa.)

ystävät ja onni

En päässyt tänään kouluun, koska flunssa ja lauantain jälkeiset haikuitkut ovat vallanneet ja sekoittaneet pään. Mutta, on lohduttavaa ymmärtää, että huomenna menen, huomenna opiskelen, huomenna työskentelen - huomenna onnistun. Pystyn sitoutumaan. Lupaamaan ryhmäni jäsenille, että kyllä, minä en vain yritä, minä myös teen.

Minulla on koko ajan parempi olo. Nyt tietenkin flunssa vähän vaivaa, mutta on tässäkin aivan huomattava ero edellisiin vuosiin. Olen miettinyt tätäkin asiaa paljon, ja vähän surullisesti olenkin tullut siihen tulokseen, että olen varmaankin viimeiset kymmenen vuotta sairastanut kaikki syksyt läpi. Taistellut tulehdusten ja antibioottien kanssa, joutunut olla pois töistä tai koulusta, antanut flunssan hallita elämää kuukausia. Ja nyt saan kirjoittaa tähän siitä, kuinka tiedän, että flunssa on jo nyt helpottanut ja kuinka syksyyni tulee kuulumaan muutakin kuin terveyskeskuksessa ramppausta.

Ja vihdoin pääsen siihen mistä aloin alunperin kirjoittaa: ystäviin, Helsinkiin ja onneen, tähän iltaan. Päätin illasta lähteä vielä kynttilöiden ja toffeeteen ääreen, ja siinä maailmaa parantessa mietin monta kertaa, että tässä olen onnellisimmillani. Että Helsingissä olen saanut ihan oikeasti olla onnellinen. Täällä on hyvä, koska täällä on lupa olla ja hengittää, itkeä ja surra, haluta ja olla haluamatta. Täällä ei tarvitse hävetä. Ja koska Helsingissä olen ollut onnellisempi kuin koskaan, siksi myös tästä kaupungista tulee koko ajan enemmän ja enemmän koti.

Parasta on, että tähän kotiin ei kuulu vain nämä kadut, talo, kahvilat ja puistot. Päinvastoin, tämän kodin tekee ihmiset. Tietenkin ensimmäisenä Niko, sisko ja veli, mutta sitten seuraa vielä se valtava joukko aivan äärimmäisen upeita ihmisiä, jotka huomaamatta muodostavat minun uuden ison perheeni. Tässä perheessä ei ole perinteitä, pakkoja tai sääntöjä. On vain tämä hetki, kattilallinen mautonta teetä ja niin paljon hallitsematonta hymyä.
 

kanelbullens dag

Tänään oli kanelbullens dag (voi ruotsalaiset mitä kaikkea keksittekään), joka tietenkin vaati toimia myös kahvilakerholta. Leivottiin muutamat aivan äärimmäisen rumat puustit, mutta instagrammattiin tietenkin vain kauneimmat.

Kaivoin vieraasta kirjahyllystä runoja. Tommy Tabermann on varmasti kirjoittanut paljon hyviä runoja, mutta ne eivät olleet löytäneet vielä tietään tuohon hyllyyn. Haluaisin myös tosi paljon kirjoittaa, että juujuu, södergrania luettiin kynttilänvalossa ja hirveesti tykättiin kaikki ja voi kun pisti taas miettimään maailmaa uudelta kantilta.

Mutta ei, ei iskenyt tällä kertaa sekään.

Saimmepa ainakin ajatuksen runoillasta, jossa luettaisiin hyviä runoja.

Minä toisin Arno Kotron "Sanovat sitä rakkaudeksi", jonka olen villeinä nuoruusvuosinani jättänyt palauttamatta lukion kirjastoon.



Toivon, että nämä puhelimella otetut kuvat ovat blogimaailman arvoisia. Itse olen ajatellut niin, että ainakin nyt on ollut edes jotain kuvia ja siten tekstiä niiden ympärillä - onhan sen oltava parempi kuin vaihtoehtoinen syvä hiljaisuus.

PS: Ehdottakaa meille hyviä runokirjoja! Sellaisia, joita ymmärtääkseen ei tarvitse olla kirjallisuuden opiskelija, vaikka niitäkin kyllä kahvilakerhosta löytyy.

helsinki on koti

Tänään teimme pikareissun Turkuun. Oli pienet ja kauniit hautajaiset. Söimme Stockmannin ravintolassa lohta ja lehtipihvejä, siellä isoäitikin on syönyt niin monet lohisopat tukka nätisti laitettuna.

Turku on kaunis, mutta kaksi vuotta Helsingissä ovat tehneet tehtävänsä. Ikävöin Turkuun vain ystävien vuoksi, en enää katujen, kauppatorin tai kirjaston takia. Helsingissä on koti ja perhe, ja ajatus Turkuun palaamisesta oikeastaan vain naurattaa.

Aiheeseen sopivasti liittyen kuvia ihan vaan Helsingistä.

Kodista.

sinä olet tärkein

Tänään aamulla vaaka näytti vihdoin sitä, mitä olen tässä jo hetken odotellut: miinus kaksikymmentä kiloa. Normaali painoindeksi on tasan kahden kilon päässä. Kahden! Eihän se ole enää mitään kun on pudottanut juuri kaksikymmentä.



Eikä minun pitänyt painosta kirjoittaa vaan mielenterveydestä. Antti Tuisku kun puhui juuri telkkarissa nuorten mielenterveysongelmista, ja minä kun valitettavasti tiedän siitä aiheesta aivan liikaa. Mutta joka tapauksessa, olen viimeisen puolen vuoden aikana ymmärtänyt, että paino, ruoka, liikunta ja kaikki se niiden ympärillä - se ihan oikeasti liittyy mielenterveyteen ihan todella paljon.

Ylipaino on masennukselle sekä syy että seuraus. Se on totuus ja ymmärrän, että se saattaa kuulostaa ainakin aluksi rankalta. En väitä, että kaikki ylipainoiset olisivat masentuneita tai että kaikki masentuneet ylipainoisia. Minun kohdalla se kuitenkin on näin ja uskon, että se on totta myös monen muunkin kohdalla. Siksi tästä aiheesta on tulossa minulle iso asia, josta haluan kirjoittaa ja jonka eteen haluan tehdä töitä. Nämä ajatusprosessit ovat vielä kovin kesken, mutta minulle tuli nyt Tuiskun ja tämän aamuisen vaa'an lukeman innoittamana palava halu kirjoittaa edes jotain ylös.

(Myöhemmin illalla.) Olen kirjoittanut tässä viimeisen tunnin aikana käsittämättömän määrän sanoja. Ja kumittanut niistä jokaisen. Ne ajatukset ovat vielä kesken ja siksi minun pitää nyt tiivistää tähän se, mistä olen aivan varma: jaksa taistella.

Aina voi nousta. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Kaikki ei ehkä järjesty tänään eikä huomennakaan, mutta ehkä vuoden päästä. Perhe, ystävät, terapeutit, hoitajat ja lääkkeet voivat auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti, mutta lopulta muutoksen voi saada aikaan vain sinä itse.

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Ymmärrän tämän nykyään niin, että miten voisin rakastaa lähimmäisiäni niin kuin he ansaitsevat tulla rakastetuiksi jos en ensin pidä huolta itsestäni ja siten rakasta itseäni niin kuin minä ansaitsen tulla rakastetuksi.

Sinä olet ainoa ihminen, jonka tunnet syntymästäsi aina kuolemaan asti. Siksi sinä olet tärkein ihminen sinun elämässäsi. Sinun elämässäsi sinun on tultava aina ensimmäisenä.