Kiitos kaikista kommenteistanne edelliseen kirjoitukseeni.
Yritän saada vastattua loppuihinkin kommentteihin tässä joskus, mutta nyt tuntuu vain siltä, etten haluaisi kuulla sanaa opiskelijakulttuuri enää kertaakaan. Välillä olen halunnut koko tekstin julkaisemattomaksi, niin ettei kukaan olisi ikinä nähnytkään sitä.
Hölmöintä tässä on se, etten alunperin edes lähtenyt kirjoittamaan opiskelijakulttuurista, vaan siitä, miten yksinäinen olo minulla välillä on yliopistossa. Ongelma blogikirjoittamisessa on siinä, että kaikki lukijat (tuskin kukaan) eivät ole lukeneet koko kolmen vuoden postaushistoriaani läpi, ja tämän vuoksi yksi teksti on äärimmäisen helppo irrottaa kontekstista. Joka minulle tarkoittaa juurikin jokaista juttua helmikuun 2010 jälkeen. Kun kirjoitan kivasta kahvilasta, tätä ei tarvitse ottaa huomioon, mutta tälläisissä harvinaisemmissa "isommissa" jutuissa asia onkin ihan päinvastoin.
Joten, selvennyksen vuoksi: opiskelijakulttuuri ei ole tehnyt minusta yksinäistä, olin peloissani jo kauan ennen yliopistoa. Minä vain odotin, että yliopisto muuttaisi sen. Että jotenkin ihmeellisesti kaikki pelot jäisi menneisyyteen, ja yhtäkkiä uskaltaisin puhua kenelle vain luennolla tai kysyä apua Facebookissa. Ja aluksi uskalsinkin, mutta kaiketi väsyin yrittämään olla reipas ja sosiaalinen. Ehkä yhtäkkiä ymmärsinkin, että olin edelleen se sama ihminen, eikä kukaan muutu yhdessä fuksiviikossa uudeksi ihmiseksi. Valitettavasti.
Joten, selvennyksen vuoksi: opiskelijakulttuuri ei ole tehnyt minusta yksinäistä, olin peloissani jo kauan ennen yliopistoa. Minä vain odotin, että yliopisto muuttaisi sen. Että jotenkin ihmeellisesti kaikki pelot jäisi menneisyyteen, ja yhtäkkiä uskaltaisin puhua kenelle vain luennolla tai kysyä apua Facebookissa. Ja aluksi uskalsinkin, mutta kaiketi väsyin yrittämään olla reipas ja sosiaalinen. Ehkä yhtäkkiä ymmärsinkin, että olin edelleen se sama ihminen, eikä kukaan muutu yhdessä fuksiviikossa uudeksi ihmiseksi. Valitettavasti.
Olen puhunut tekstistäni monen ihmisen kanssa. Se on ollut sekä voimaannuttavaa että raskasta.
Ja sinä, juuri sinä, joka luet tätä, ehkä miettien omaa yksinäisyyttäsi tai hämmentävää erikoislaatuisuuttasi: et ole yksin. Sinä olet vahva, uskomaton ja hieno ihminen. Välillä ehkä hieman säälittävä ja outo, mutta äärimmäisen hyvä juuri sinuna.
Hyviä kommentteja miljoonittain edellisen tekstin kommenttiboksissa, klikklik.
Ja sinä, juuri sinä, joka luet tätä, ehkä miettien omaa yksinäisyyttäsi tai hämmentävää erikoislaatuisuuttasi: et ole yksin. Sinä olet vahva, uskomaton ja hieno ihminen. Välillä ehkä hieman säälittävä ja outo, mutta äärimmäisen hyvä juuri sinuna.
Hyviä kommentteja miljoonittain edellisen tekstin kommenttiboksissa, klikklik.
Nyt on hyvä aika olla strong and independent woman. Olin tänään ensimmäistä kertaa isolla ryhmäliikuntatunnilla, ja nyt olen varma, että pystyn huomenna neuvottelemaan rauhan konfliktialueille, ratkaisemaan jonkun matemaattisen ikuisuusongelman ja laillistamaan gay marriaget koko maailmassa.
En ole lukenut edellistä postausta, mutta tämän luettuani taidan tietää mitä se koskee. Omalla kohdallani kävi niin, että aloitin syyskuussa sisustus- ja tekstiilimuotoilun opinnot Lapin yliopistossa, toiveet korkealla ja mieli täynnä tämän paljon mainostetun "ihanan opiskelijaelämän" mahdollisuuksia. Odotin uusia ystäviä, joiden kanssa käydä kahvilla, syömässä, elokuvissa, leipoa piirakkaa ja pitää pyjamapartyja. Neljä kuukautta, enkä voi sanoa kunnolla edes kaverustuneeni kenenkään "luokkalaiseni" kanssa. Jotenkin sitä kuvitteli, että kun 18 samaa alaa opiskelemaan tullutta ihmistä isketään yhteen (paljon käytännön opintoja jotka suoritetaan ns. yhtenä ryhmänä), niin pakostakin sieltä löytyy edes se yksi jonka kanssa kokee samanhenkisyyttä, mutta näin ei käynyt. Pakotin itseni alkuvuoden opiskelijapippaloihin (en myöskään viihdy näissä runsaasti alkoholia sisältävissä tapahtumissa), mutta tuttavuudet jäivät pintapuolisiksi. Ainoa ihminen, johon oikeasti voin sanoa tutustuneeni opiskelee täysin eri alaa ja häneenkin törmäsin "vahingossa". Lisäksi motivaationpuute vaivasi, olin aina aamuisin herätessäni todella ahdistunut ja viikonloput otin vastaan entistä huojentuneempana, kun ei tarvinnut mennä laitokselle leikkimään tekopirteää pariin päivään. Sinnittelin syyslukukauden loppuun ja nyt tammikuussa luovuin opiskelupaikastani.
VastaaPoistaMyös avopuolisoni, vähän syrjäänvetäytyväisempää sorttia hänkin on valitellut kuinka ei ole löytänyt 4:nä yliopistovuotena kuin yhden ainoan kaverin, ja hän taas mielellään käy näissä tiedekuntansa juomingeissa. Monet illat olen häntä lohduttanut, kun häntä opintojensa etenemättömyyden lisäksi on vaivannut myös sosiaalisen elämän puute :/
Itse kadehdin näitä, jotka tuntuvat löytävän kavereita sieltä minne vain menevätkin. Minulle yliopisto oli hirveä pettymys ja myös voimavaroja kuluttava, sillä introverttinä koen hankalaksi lähteä vieraiden ihmisten keskelle "tutustumaan ja löytämään kavereita" (minulla on myös sosiaalisten tilanteiden pelko, joka ei yhtään auta asiaa). Missä lie vika, että niitä kamuja ei yrityksistä huolimatta löytynyt. Onneksi tällä samalla paikkakunnalla asuu eräs lapsuudenystäväni sekä koirani kasvattaja, joita tapaan säännöllisesti, ja koska asun avopuolison kanssa en ole onneksi mökkihöperöitynyt neljän seinän sisälle.
Totta kai myös harmittaa, että panttasin tätä opiskelupaikkaa vuoden (pääsin sisään varasijalta keväällä 2011, mutta päätin ensin saattaa amisopinnot loppuun) ja sitten kun vihdoin laitokselle menin kaikki oli yhtä katastrofia. Lisäksi tiedekunta on evakuoitu remontin takia usean kilometrin päähän pääyliopistolta, jonka läheltä olimme hankkineet asunnon, ja jo pelkkä kulkeminen kampusten välillä oli rasittavaa, bussivuoroja kun ei täällä perähikiällä mitenkään ruhtinaallisesti ole.
En tiedä olisinko "löytänyt paikkani" jos olisin jaksanut opiskella enemmän, mutta nyt tuntuu joka tapauksessa helpommalta nousta aamuisin, uusia tulevaisuudensuunnitelmiakin olen tehnyt ja niistä olen myös innoissani :)
Kovasti tsemppiä ja jaksamista opiskeluihisi ja yliopistomaailmaan! ;)
Suosittelen sullekin heti ensimmäisenä noita edellisen postauksen kommentteja. En tiedä oman tekstini sisällöstä mutta kommenttiboksissa saa aika hyvän kuvan siitä, että esimerkiksi juuri sinä taikka minä ei olla kovinkaan yksin tämän asian kanssa. Samat jutut näyttävät tuottavan muillekin suuria murheita! Lohduttavaa mutta surullista.
PoistaOlisi niin paljon helpompaa löytää aina kaveri ensimmäisten viiden minuutin aikana, sitten olla ihan parhaat ystävykset ja juoda kahvia luentotauolla. Mutta, kaikki ei kai vaan voi olla samanlaisia. Enkä varmaan haluaisikaan olla ihan sellainen yltiösosiaalinen, minulle sopii tämä, että kun tutustun, tutustun ihan kunnolla. Oletko joskus miettinyt että ne, ketkä tutustuvat helposti 50 uuteen ihmiseen, eivät ehkä kuitenkaan ystävysty ihan täydellisesti? En tiedä, ei voi tehdä yleistyksiä näistä asioista.
Mitä aiot nyt tehdä? Ihan töitä vai oletko löytänyt toisen alan jota kokeilla? :)
Jaksamista ihan hirmuisesti sullekin!! We're all in this together (nyt tää high school musical laulu soi mun päässä koko päivän...)!
Kommentoin nyt tähän, koska en jaksa mennä enää tuohon edelliseen postaukseen :D
VastaaPoistaOlen yksi niistä (en usko että kovinkaan) harvoista, jotka on lukenut koko sun blogin, ainakin lähes kaikki postaukset. Ja voisin sanoa ihan alkajaisiksi, että olen tosi ylpeä sinusta, vaikka ei tunnetakaan. Että uskalsit hakea tuolle alalle ja uskalsit yrittää yliopistolla aluksi. Että et ole lopettanut kesken. Ja että kirjoitit tämän tekstin.
Koska tajusin, että kahden vuoden päästä, kun toivottavasti aloitan yliopiston, minäkään en ehkä sovi joukkoon. En ymmärrä, miten en ollut ajatellut sitä jo. Kahden ensimmäisen lukiovuoden aikana minulla oli koulussa vain yksi ystävä, jonka olen tuntenut alle kouluikäisestä. Ja sain kyllä ensimmäisten parin viikon aikana muutamia potentiaalisia hyvä kavereita, mutta he kaikki vaihtoivat koulua syksyn aikana. Ja silti en enää muistanut, että en minä ollutkaan mikään äärimmäisen sosiaalinen ihminen, joka noin vain saa kavereita. Satuin vaan pääsemään koulun matkalla ihanien ihmisten kanssa samaan huoneeseen, ja nykyään olemme ystäviä. Mutta ei näin ehkä käykään yliopistossa. Aion silti hakea unelma-alalle 400 km:n päähän kotoa, mutta kiitos postauksesta, joka avasi vähän silmiäni!
Minulle tuli mieleen, noista edellisen postauksen kommenteista, että oletko harkinnut hakevasi Turun AMK:n opiskelemaan journalismia? Sinun ei tarvitsisi muuttaa Turusta, ja ainakin minusta (tämän blogin pohjalta ja pikkuisen facebookista) journalismi voisi sopia sinulle kuin nenä päähän.
Älä nyt vaan ala minun takia miettiä sitä, että saatko yliopistossa kavereita vai et! Se on niin monen asian summa, ja kuten täälläkin on kommenteissa moneen kertaan sanottu, ystävystyminen vie aikaa, eikä yliopisto ole ainoa tori niitä löytää. Seuraa unelmia! Se on tärkeintä, ja yleensä silloin kaikki muukin järjestyy siinä ohessa.
PoistaJa olen harkinnut, mulla on vaan vähän ennakkoluuloinen AMK-kammo :--D
Sun kannattaisi ehkä päästää AMK-kammostasi irti. Itse vaihdoin yliopistosta AMK:han ja olen enemmän kuin rakastunut ja kuin uudelleen syntynyt tämän ratkaisun myötä.
PoistaEi koulu, vaan ala edellä.
Minä olen lukenut jokaikisen kirjoituksesi ja postauksesi :D
VastaaPoistaälä nyt kuule yritä syyllistää ihmisiä siitä ettei ne lue jokaikistä sun kirjoittamaa päivitystä. ihmiset lukee jutut jotka niitä kiinnostaa.
VastaaPoistahei sori tää ei nyt oikeestaan liity aiheeseen mutta nii, millä oot tuon bannerisi tehnyt? Se on söpö!
VastaaPoistaJa koitahan jaksaa!
ite askartelin tuskaisesti! jollain gimpillä varmaan.
Poistamä koitan.
hei jos (ja toivottavasti kun!) jumppaseuraa kaipaat yo-liikunnan tunneille, niin pistä mulle viestii! :)
VastaaPoistaOot niin kiva. Mä olisin ainaki sun ystävä jos näkisin sut.
VastaaPoista