Kiitos kaikista kommenteistanne edelliseen kirjoitukseeni.

Yritän saada vastattua loppuihinkin kommentteihin tässä joskus, mutta nyt tuntuu vain siltä, etten haluaisi kuulla sanaa opiskelijakulttuuri enää kertaakaan. Välillä olen halunnut koko tekstin julkaisemattomaksi, niin ettei kukaan olisi ikinä nähnytkään sitä.

Hölmöintä tässä on se, etten alunperin edes lähtenyt kirjoittamaan opiskelijakulttuurista, vaan siitä, miten yksinäinen olo minulla välillä on yliopistossa. Ongelma blogikirjoittamisessa on siinä, että kaikki lukijat (tuskin kukaan) eivät ole lukeneet koko kolmen vuoden postaushistoriaani läpi, ja tämän vuoksi yksi teksti on äärimmäisen helppo irrottaa kontekstista. Joka minulle tarkoittaa juurikin jokaista juttua helmikuun 2010 jälkeen. Kun kirjoitan kivasta kahvilasta, tätä ei tarvitse ottaa huomioon, mutta tälläisissä harvinaisemmissa "isommissa" jutuissa asia onkin ihan päinvastoin.

Joten, selvennyksen vuoksi: opiskelijakulttuuri ei ole tehnyt minusta yksinäistä, olin peloissani jo kauan ennen yliopistoa. Minä vain odotin, että yliopisto muuttaisi sen. Että jotenkin ihmeellisesti kaikki pelot jäisi menneisyyteen, ja yhtäkkiä uskaltaisin puhua kenelle vain luennolla tai kysyä apua Facebookissa. Ja aluksi uskalsinkin, mutta kaiketi väsyin yrittämään olla reipas ja sosiaalinen. Ehkä yhtäkkiä ymmärsinkin, että olin edelleen se sama ihminen, eikä kukaan muutu yhdessä fuksiviikossa uudeksi ihmiseksi. Valitettavasti.

Olen puhunut tekstistäni monen ihmisen kanssa. Se on ollut sekä voimaannuttavaa että raskasta.

Ja sinä, juuri sinä, joka luet tätä, ehkä miettien omaa yksinäisyyttäsi tai hämmentävää erikoislaatuisuuttasi: et ole yksin. Sinä olet vahva, uskomaton ja hieno ihminen. Välillä ehkä hieman säälittävä ja outo, mutta äärimmäisen hyvä juuri sinuna.

Hyviä kommentteja miljoonittain edellisen tekstin kommenttiboksissa, klikklik.

Nyt on hyvä aika olla strong and independent woman. Olin tänään ensimmäistä kertaa isolla ryhmäliikuntatunnilla, ja nyt olen varma, että pystyn huomenna neuvottelemaan rauhan konfliktialueille, ratkaisemaan jonkun matemaattisen ikuisuusongelman ja laillistamaan gay marriaget koko maailmassa.

mitä tehdä kun yliopisto onkin pettymys

Tämä aihe on pyörinyt päässäni jo pidemmän aikaa, ja nyt viimein yritän tarttua siihen. Mitä ajatella, kun yliopisto onkin loppujen lopuksi pettymys?

Tiesin, ettei matematiikka ole minulle se suurin unelma - itseasiassa se ei ollut minkäänlainen unelma, minä vaan ajauduin sen pariin - mutta en ikinä uskonut päätyväni inhoamaan sitä näin kovasti. Minusta the ongelma Turun yliopiston matematiikan opetuksessa (*) on se, että kuilu sisäänpääsyvaatimusten ja sen, mitä sinun ihan oikeasti tulisi osata menestyäksesi opinnoissasi, on aivan liian suuri. Sitä ajattelee pärjäävänsä, kun kerran on tullut tänne valituksi, mutta minun kohdallani niin ei käynyt.

Olen käsittämättömän onnellinen niiden vuosikurssitoverieni puolesta, jotka nauttivat opiskeluistaan ja saavat opintotarjonnasta irti jotakin upeaa. Välillä minusta jopa tuntuu pahalta kun heidän lahjakkuutensa ja innostuksensa hukkuu kaiken sen ärtymyksen ja osaamattomuuden alle, joita esimerkiksi minä, opiskelija, jonka ei todellakaan pitäisi edes päästä lukemaan matematiikkaa, ruokin. Olisinpa edes ainoa motivaation hukannut lahjaton luuseri, niin, että voisin kirjoittaa näitä sanoja vain ja ainoastaan omasta puolestani. Joten, anteeksi te lahjakkaat matemaatikot, joista jonain päivänä tulee innostavia opettajia, kekseliäitä tutkijoita tai Nobel-palkittuja. Ja anteeksi te, joita juuri kutsuin luusereiksi.

Yliopistoelämässä odotin opintoja paljon enemmän ihmisiä. Luulin, että jokainen löytäisi automaattisesti ympärilleen samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa käydä lounaalla ja olla onnellinen elämästä. Niinhän minulle luvattiin! Se, että minä en ole löytänyt, ei ole kenenkään vika tai syy, ja haluan sitä tässä ehdottomasti korostaa. Mutta minulle ei tullut mieleenkään, etten olisi tammikuussa ystävystynyt kenenkään kanssa sillai ihan oikeesti. En ole löytänyt ketään uutta ihmistä, jonka kanssa käydä kahvilla! En ketään, jonka kanssa lenkkeillä! En ketään, jonka kanssa lähteä sunnuntaina kirpparille! En ketään, jonka kanssa istua kirjastossa! En ketään, jonka kanssa käydä lounaalla!

Totta kai ymmärrän, että olen aina ollut se vähän erikoinen tapaus, joka ei yleensä tykkää niistä jutuista, joista muut tykkää. Se on voimavara, ja olen ylpeä kaikesta mitä teen - erityisen ylpeä siitä etten ole koskaan murtunut paineen alla ja yrittänyt olla jotain mitä en ole - mutta, vaikka Jeminana onkin ihanaa, Jeminana on välillä myös aika yksinäistä. Mikä taas on osaksi ihan omaa syytäni, koska tykkään pysytellä hyviksi todetuilla mukavuusalueillani. En missään nimessä halua sysätä syyllisyyttä kenenkään muun niskoille, en todellakaan. Mutta silti.

(Kaikki kai alkoi siitä, kun en eskarissa tiennyt mikä on Spice Girls, enkä halunnut ikinä voittaa sitä yhtä Prinsessa-lautapeliä, jossa voittaja sai pienestä parfyymipullosta vähän tuoksua kaulalleen. Tai kun viidennellä luokalla tytöt sai terveydenhoitajalta sen mystisen sinivihreän pussin, ja minua pelotti niin paljon, kun en tiennyt mitä siellä tulisi olemaan.)

Jotain kuitenkin ihan ehdottomasti haluan syyttää, nimittäin tätä helvetin yksipuolista opiskelijakulttuuria. Jos juhliminen ei kiinnosta, niin no tota, olis meillä tää alkoholiton lautapeli-ilta kerran vuodessa. 

Olen käynyt opintopsykologilla (tästä palvelusta suuri kiitos yliopistolle!), joka sanoi muidenkin valittavan samasta asiasta. Olisikohan jossain pienen kehityspalaverin paikka? En usko, että on sattumaa, että opintopsykologilla käyvästä opiskelijajoukosta niin moni valittaa samasta asiasta? (**)

Yritän kai vaan sanoa, että tunnen oloni typeräksi, kun taas kerran uskoin siihen "saat ihan varmasti uusia ystäviä"-juttuun. Yliopiston piti olla minun paikka! Yliopiston piti olla jokaisen paikka!

En tiedä mitä tekisin, jos olisin muuttanut Turkuun jostain kauempaa. Nyt minulla oli onneksi täällä jo ystäviä valmiina - en pärjäisi ilman näitä ihmisiä. Olette ihania, ja tässä tekstissä olen nimenomaan halunnut puhua siitä, millaista on opiskella yksin. Siitä, millaista on kun suurin osa ajasta pitäisi käyttää opiskeluun, mutta mikä minun tapauksessa tarkoittaa yleensä yksinäisiä lounaita ja algebran luentomonisteen tuhoamisen suunnittelua.

Joten, onneksi on ystävät ja onneksi on äärettömän innostava sivuaine, josta kaiketi tulee uusi pääaineeni jossakin vaiheessa. Onneksi on myös yliopistoliikunta, ehkä rohkenen nyt joogatunteja ennen puhua söpöille nutturatytöille pukuhuoneessa. Onneksi minulle sanotaan moi kun tulen luennolle, ja onneksi jotkut tietää minun nimeni.

Ja onneksi on ne edulliset lounaat.

(*) Turun yliopiston matematiikan laitos on kaikkien käsitysteni mukaan laadukas opinahjo, jonka henkilökunta on osaavaa ja ammattitaitoista. Remontista johtuen laitos toimii tällä lukukaudella evakossa "vähän joka puolella" kampusta, mikä osaltaan on saattanut vaikuttaa omiin kokemuksiini ulkopuoliseksi jäämisestä.

(**) Tämä on täysin oma käsitykseni, eikä perustu minkäänlaisiin tutkimuksissa todettuihin faktoihin.

inspiration: tea

Lähteitä 1 2 3 4 5

hipsterelämää Turussa: BrownZ

Turkulaiset mitä luultavimmin tuntevat periturkulaiset GreenZ-salaattiravintolat, joita tällä hetkellä on täällä jo peräti kolmin kappalein. BrownZ kuuluu tämän saman yrityksen alle, mutta konsepti on hieman erilainen: siinä missä GreenZeissä nautitaan salaateista, on BrownZin tiski täytetty toinen toistaan herkullisimmilla leivonnaisilla.

Kaikki tehdään paikan päällä omassa keittiössä, ja kahvit tulevat Turun Kahvipaahtimolta. Kuvassa näkyvä kolmen suklaan kakku oli herkullista. Tosin, pohjan rakenne oli vähän hassu, mikä ei onneksi kuitenkaan haitannut nautintoa. Kaakao oli hyvää, ja hymyilytti kun erikseen kysyttiin, että saako laittaa kermavaahtoa ja suklaakastiketta (sai), yleensähän noista ekstraherkuista saa maksaa naurettavia lisähintoja.

Hyvät on herkut ja kahvejakin näytetään muualla netissä kehuttavan. Ongelmahan tässä nyt vain on se, että BrownZ sijaitsee Hansa Food Courtissa Kultatalon kolmannessa kerroksessa. Kyseinen food court nimittäin on kliinisin ravintolamaailma varmaankin ikinä, niin että mäkkärissä on aamuyölläkin enemmän tunnelmaa. Toivottavasti BrownZ laskeutuisi lähitulevaisuudessa katutasoon niin, että leipureiden ja baristojen työ saisi arvoisensa puitteet. Sama koskee myös Pizzariumia, joka katutasossa, omassa liiketilassaan nousisi vielä ylemmäs ihanuudessaan.

BrownZ Facebookissa

jeminan keittiössä: mustikkapiirakka

(Resepti)

postiosio 3

Heippa voiko tehdä niin et ottaa viidentoista sentin merkin ja sitten ykkösluokan eiku siis kakkosluokan merkki ja sit jos laittais ne sillai yhdessä tiedätkö odotas aloitan alusta siis voinko ottaa kakkosmerkin ja sitten pienen merkin ja sitten tommosen sinisen tarran niin siis onko se sitten kunnolla ykkösluokka onhan aa siis kymmenen sentin merkki okei mut siis niin voi tehdä okei jee otan sit näitä ihania kakkosluokan merkkejä kun oon siis noi ykkösluokan merkit käyttänyt niin monta kertaa jo koskas niitä tulee uusia nuo alkaa jo tylsistyttää tosin noi on ihan kivoja noi kukkajutut aa miten ne nyt maksaa noin paljon ai siinä on kaksi merkkiä siinä arkissa katsoin että vain yksi okei no jos otan ne silti kaikki kun käytän ne kuitenkin joo saanko vielä noita pritio pitiory priti priority tarroja oi että nää on kivoja juu heippa.




Tässä lähtee muutama Postcrossing-kortti (jihuu Malesiaan ja Filippiineille en ole ennen lähettänytkään, tein ihan supersöpöt tietenkin!), pari piristyskorttia ja muutama Random Acts of Smileness-kortti. Yksi vanhainkotiin Norjaan, yksi leukemiasta kärsivälle tytölle Jenkkeihin ja yksi syntymäpäiväkortti pikkutytölle Venäjälle, josta en huomannut ottaa kuvaa ennen kuoren sulkemista :(.

inspiration: knitting

Knit-board by Maria Roig / Knitting-board by me

hipsterelämää Turussa: Pieni Kirjapuoti

Pieni Kirjapuoti on ihan äärimmäisen ihana pieni putiikki Yliopistonkadulla. Itse kirjoista en osaa oikein mitään sanoa, mutta muusta valikoimasta sitäkin enemmän: vaikeaa on ihmisen tuolta lähteä ostamatta edes yhtä postikorttia.

Ja vaikka saisi jossain mielenhäiriössä päähänsä, että kotona on ihan tarpeeksi postikortteja, tuolta löytyy julisteita, vihkoja, tarroja, leimoja ja kirjepapereita. Joita ei koskaan voi ihmisellä olla liikaa.

Omistajanainen on ihan hirmuisen mukava, tosin nämä kuvatkin otin puolisalaa, kun en koskaan uskalla alkaa jutella, ja puhua blogista. Tuntuu, että en ole mitenkään tarpeeksi merkittävä "saadakseni" tehdä tälläisiä juttuja. Mutta niin, Pieni Kirjapuoti on ihastuttava! Ja muistuttaa minua aina lempielokuvani You've Got Mailin pienestä kirjapuodista.

jeminan keittiössä: kasvissose

Tällä viikolla Jeminan keittiössä on soseutettu juureksia. Kuten kaikissa muissakin lifestyle-blogeissa. Tämä on hyvää jatkoa uudenvuoden lupaukselleni: ruokaa omassa keittiössä. Joka viikko pitää tehdä jotain, mitä ei vielä ole tämän haasteen puitteissa tehnyt. Ja jotten pääse luistamaan tästä, raportoin annoksista blogiin.

Minä tykkään enemmän tuollaisesta vähän muusimaisemmasta soseesta, johon saa jäädä sattumia.

Tähän satsiin käytin yhden bataatin, neljä perunaa ja kaksi porkkanaa.
1. Kuoritaan ja pilkotaan!
2. Keitetään ne pehmeiksi ja kaadetaan keitinvesi pois.
3. Lämmitetään vähän maitoa, korkeintaan pari desiä.
4. Lisätään se juuresten joukkoon ja hurautetaan sähkövatkaimella soseeksi. Ei tarvita siis sauvasekoitinta! Minulta ei ainakaan nimittäin löydy sellaista.
5. Lisätään joukkoon sopivasti suolaa ja haluttaessa voita.
6. Tarjoillaan söpösti raejuuston ja basilikan kanssa - jos sose ikinä ehtii kattilasta lautaselle asti, minulla on ainakin vaikeuksia malttaa syömisen kanssa, kun on näin hyvää!

blogikulttuuria

Välillä naurattaa kun elää keskellä blogikotia.

postiosio 2

Tässä osa viimeisimmistä postijutuista, olen muutaman postijutun ohittanut tylsästi ihan tavallisella postikortilla. Tai, ei tylsästi, mutta kun minulla on tapana tehdä näistä omannäköisiä, niin sitten sellainen peruskortti tuntuu huijaukselta - vaikka tiedän panostavani niihinkin enemmän kuin useimmat.



Ei ole harmainta aavistustakaan tykkääkö postitädit tälläisestä postimerkkiasettelusta, mutta testataan!




Tämän kortin vastaanottajan toiveena oli banknotet eri maista. Minä sitten innoissani valitsin kivoja suomalaisia kuitteja (Muovitukku, kiitos vinkistä anonyymi!)... Laitoin kyllä vielä kirjelappusen, että anteeksi nyt, meni kuitit ja setelit sekaisin, mutta jotenkin nauratti.



Ihania nauhoja löytyi Presentosta Kauppiaskadulta!

let's buy some coats

basil / breakdown by jack johnson / kukat kolulta / takki-inspiraatio / hipster art / moonrise kingdom art

hipsterelämää Turussa: Café Art

Café Art on ihana, tunnelmallinen ja niin, turkulainen. Kahvikoneiden parissa häärii muun muassa Vuoden barista, joten uskallan olettaa kahvin olevan mainiota. Tuollaisen pienen teekannun saa 2,50 eurolla, mutta tällä kertaa ostin vain juustomustikkapiiraan.

No, sai siitä ainakin kivan kuvan.



Ensin oli tietenkin innostus ja ilo, mutta piirakan siirryttyä tuonpuoleiseen, oli jäljellä vain ärtymys. "Maija mennään jo pois tästä paskakahvilasta. :(" Maksoin miltei viisi euroa piiraasta, joka ei maistunut miltään! Leipuri hoi, missä vaniljasokeri, missä se jännä twist! Ja pistää vituttamaan kun näet ne isot palat siinä tiskissä, ja omalle lautaselle eksyy kuitenkin ihan-liian-paljon-pienempi viipale. Eihän yhden kakun leikkaaminen vaan voi olla niin vaikeaa?

Maijan mutakakku oli ihan yhtä ikävää. Se oli ihan ohut lätty, jonka päälle oli ripoteltu puolen sentin kerros kaakaojauhetta. Tuota piirasta ei tekisi yhden palan hinnalla, mutta mutakakun kyllä tekee neljällä eurolla kotonakin. Sen lisäksi, että silloin saa sen koko kakun itselleen, se jopa maistuu joltakin.




Älkää ostako kakkua, mutta se kahvi kai tosiaan on aika hyvää.

Mutta, kuka oikeasti haluaa kahvilaan, jossa näkyy tälläisiä ruutupaperilappuja?



(Minä, mitä luultavammin.)

jemina keittiössä: pasta

"Niin mut mihin mä tätä öljyä sit laitan?" "Ruokaan." "No tää on nätti pullo, otan tän."

Uudenvuoden lupauksiin kuuluu tänä vuonna ruoka. Sen ei tarvitse olla terveellistä, luomua eikä superfoodia, kunhan se on itse omassa keittiössä tehtyä.

Maija lappasi minun ostoskoriini minulle ihan tuntemattomia juttuja. Vähän epäilin että olisiko pahvilaatikkopasta muka parempaa kuin Eldorado, mutta olihan se.



Tässä on Gruyere-juustoa. Olen ollut siellä kylässä, josta tuo täydellinen juusto on kotoisin. Tässä sieltä postaus. Juustomyyjä antoi joko kilttiyttään tuon palan meille naurettavaan hintaan tai sitten puntarissa oli joku suuremman luokan vika!

Ja jotenkin tässä kävi niin, että Maija otti ohjat heti sen jälkeen kun olin onnistuneesti laittanut pannulle nokareen voita. Onko tälläiset reseptit ihan tyhmiä, vai tuntuuko peruskokkauksetkin jostain muustakin ihan mahdottomalta taikuudelta?



1. Pilkotaan sipuli ja kuullotetaan se voissa.
2. Isketään sekaan jauheliha, ja ruskistetaan.
3. Maustetaan mustapippurilla, suolalla ja oman maun mukaan chilillä.
4. Kaadetaan joukkoon pastakastike. Huuhdotaan kastikepurkki vedellä, ja lisätään sitä vettä sitten vielä pannulle, "muuten olisi liian tömäkkää". (Maija maistoi tässä vaiheessa keitosta, ja iski mukaan ainakin oreganoa.)
5. Hienonnetaan tuore basilika, ja lisätään joukkoon.
6. Annetaan vähän aikaa hautua.

Jossain vaiheessa keitetään pasta ja raastetaan juusto.



Otetaan muutamia söpöjä kuvia, kuunnellaan Spotifyn folkradiota ja nautitaan ruuasta.

elokuvia

Keskiviikon kulttuuriosio torstaina, fail heti näin alkuun. Mutta kelpaako selitykseksi, että Maija on tulossa juuri parasta aikaa kohti Turkua, ja olin tästä eilen niin innoissani, etten saanut kirjoitettua?*

Mutta, kulttuuriosion tarkoituksena on olla niin äärimmäisen löyhästi määritelty, että sen puitteissa saa kirjoittaa lähes mistä vain. Tällä kertaa kirjoitan elokuvista, joita olen viime päivinä katsonut. Aloitan The Best Exotic Marigold Hotelista, jonka oletin olevan vain hassunhauska komedia, mutta joka osoittautuikin yllättäen liikuttavaksi ja ajatuksia herättäväksi kertomukseksi.



Seitsemän eläkeikäistä brittiä lähtevät rohkeasti Intiaan, mutta määränpäässä ei odotakaan yhtä loistokas paratiisi, mitä mainokset ovat antaneet ymmärtää. Alkuasetelma on herkullinen, ja antoi ainakin minun odottaa ihan vääriä juonenkäänteitä. Hyvä niin, koska nämä tarinat menevät sydämeen, ja onnistuvat yllättämään vielä viimeisilläkin minuuteilla.



Sitten katsoin Rock of Agesin - no, visuaalisesti upea, mutta siihen se jäikin. Tom Cruise niissä nahkahousuissaan... ei jotenkin iskenyt minuun. Oudolta tuntui myös Magic Mike, tarina vatsalihasten takana oli ihan liian pliisu ja ennalta-arvattava. Enkä edelleenkään tiedä, että oliko se Mike tosissaan niiden huonekalujensa kanssa vai ei, kertokaa nyt joku!

Mutta näiden jälkeen dvd-asemaan pujahti Milk.



Se oli täydellinen elokuva. Harvey Milk oli tietenkin erityisesti juuri homoliikkeen suuria nimiä, mutta jokainen, jolla on edes pienenpienen osan verran sitä samaa intohimoa ja ehdottomuutta kuin mitä hänellä oli, voi olla onnellinen.

Taistele hyvän puolesta. Edes hetken.

Nyt katsomme LOLin...

*) Oikeasti tein muffineita, söin niitä, katsoin Bridget Jonesin (ensimmäistä kertaa wait what) ja menin nukkumaan. Kolmelta yöllä juteltuani ensin Maijan kanssa tärkeistä asioista, ja pelattuani liian monta erää Bearadisea.

postiosio 1

Tammikuu ja uudet tuulet! Päätän nyt määrätietoisesti kokeilla tammikuun ajan säännöllisempää tapaa blogata, odotan tämän innostavan minua tarttumaan kameraan, kirjoittamaan enemmän ja kasvamaan bloggarina - katsotaan miten käy! Tiistait pyhittyvät ainakin nyt tammikuussa postille.

Joten pidemmittä puheitta: vuoden 2013 ensimmäiset kirjeet! Ja näköjään äärimmäisen hyvin kuvattuina.




Söpöyskirje Elinelle, mielikuvituksekkaasti mukana on: teetä.




Muumeista tykkäävälle Natalijalle tietenkin Muumeja, päätin, että keltainen ja punainen sopivat tosi hyvin mustavalkoiseen korttiin.




Ja viimeiseksi kirje, jonkalaisia haluaisin itse löytää eteisen lattialta vaikka joka päivä. Washiteippilippusiimaa vuhuu!

PS!!! Onko jollain ajatuksia siitä, että minkälaisia "osioita" haluaisitte nähdä tämän kokeilutammikuun aikana? :)