oodi mustikkatytöille

Minun blogissa ei ehkä oikein riittävästi näy kaikki ne ihanat ihmiset, jotka olen saanut tavata vain ja ainoastaan näiden kirjoitusten ja kuvien ansiosta. Ja kun teitä ihania on oikeasti jo kymmeniä, melkein jokaisessa suomalaisessa kaupungissa. Te olette minun parhaat ystävät, minun suuri perheeni.

Tänään olin mustikkametsällä Lotan ja Saaran kanssa. Lotta istui minun vieressäni ensimmäisessä Helsingin kahvilakerhon tapaamisessa vajaa kaksi vuotta sitten kun muutin Helsinkiin. Meidän oli tarkoitus mennä tyylikkäästi Mokoon, mutta se menikin meidän nenän edestä kiinni ja lopulta istuimme ensimmäisen iltamme Sörkän Picnicissä. Lotta kertoi innoissaan Tallinnan halvoista lankakaupoista, jossa myöhemmin olen käynyt toisten kahvilakerholaisten kanssa.

Ja sitten eilen meidän oven takana oli Saara (kaukaa kaukaa Lapista). Yksi reilusta viidestäkymmenestä villatakkitytöstä, johon olen saanut tutustua viimeisen vuoden aikana sen jälkeen kun pyysin blogin lukijoita liittymään hyvinvointiin keskittyvään uuteen Facebook-ryhmääni. Vuodessa aiheemme ovat kyllä muuttuneet chia-siemenistä ihan kaikkeen muuhun, mutta tärkeintä on ollutkin ehkä se, että hyvinvointi voi löytyä isolla porukalla ihan jostain muusta kuin raakakakuista ja salitreeneistä. (Niistäkin siis kyllä!)

Ja kun tänään marssimme kotiin Paloheinän metsistä, tuli pieni haikeus. Miksei kaikki ihanat mustikkatytöt voi asua lähellä toisiaan? Tuleeko ne Turun ihanat tytöt ikinä tapaamaan näitä kaikkia ihania helsinkiläisiä? Entä Tampere, entä Jyväskylä? Entä kaikki pienet kaupungit, joissa ei edes ole kahvilakerhoa? (Yläpalkissa on linkit kaikkiin kahvilakerhoihin, liittykää ja osallistukaa, ne on upeutta! Helsingin kerhossa on ainakin syksyksi odotettavissa kaikkea ihanaa ja suunnittelen parhaillaan uusien tutustumisiltaa!)

Mutta oikeasti, tärkeintä on, että meillä on toisemme. Ja että minulla ihan oikeasti on teidät, mikä rikkaus! Olen tehnyt jotain oikein. Ja Saara on nyt meidän kahvilakerhon kunniajäsen.