tapasin mummun

Maanantaina lähdin jo aamupalan jälkeen käymään kotona. Rapsuttelin Tuutsua ja uitin villasukkia lavuaarissa. Olisin tehnyt tuon työvaiheen (mikä on blocking suomeksi, kun puhutaan siis neuletöiden muotoilusta oikeaan muotoonsa?) täällä sairaalassakin, mutten löytänyt lavuaaria, jossa olisi ollut tulppa. Kotona niitä villasukkia kuivatellessani tajusin kuitenkin olevani tästä tulpattomuudesta ihan tyytyväinen, olisi voinut kotiinpääsy viivästyä jos hoitajat olisi löytäneet minut upottelemasta villasukkia jossain vessan lavuaarissa höhöö.

Kotoa palatessa tutustuin bussissa ihanaan mummuun. Mummun matkakortilta oli arvo loppu ja tästä avautui tietenkin keskustelu siitä miten se kuukausi aina kuluukin niin äkkiä. Varsinkin kun ajelee joka päivä bussilla, vaikkei niin olisi asiaakaan. Mummu käy kuulemma välillä Itiksessä asti. Ottaa Hesburgerissa juustohampurilaisen ja kahvin (juustohampurilainen on kuulemma vähän kuin voisilmäpulla hänelle, hän kun ei niin makeasta välitä). Mummu luetteli myös Helsingin leipomoita - jossakin Katajanokalla on kuulemma hyvät täytetyt sämpylät ja Haagasta ei taas saanut hyviä perunarieskoja.

Minä totesin, että tässähän tulee ihan nälkä kuunnellessa. Mummu siihen sellaisella ihanalla mummuäänellä sitten, että etkös sinä ole vielä syönyt! Pitäisi kaurapuuroa syödä aamulla, pitää nälän poissa pitkään. Hän kun on niin suuri kaurapuuron ystävä. Lapsenakin jo jouluisin ihmetteli, että miksi pitää riisipuuroa syödä kun se arkinen kaurapuuro on niin paljon parempaa. Joulusta taas päästiin (tietenkin) siihen kuinka hän aina toivoi kaapin täyteen villalankaa! Ja kuinka hänen poikansa toivoi vielä 11-vuotiaanakin joululahjaksi ristipistotyötä.

Sitten minun oli toivotettava mummulle hyvää päivänjatkoa ja mummu taas sillä ihanalla mummuäänellään toivotti minulle hyvää ruokahalua.

Lounaan jälkeen nukutti sillä tavalla kivasti ja aurinko lämmitti ikkunan läpi juuri sopivasti jalkoja iltapäivätorkkujen ajan. Hahmottelin myös paperille seuraavien viikkojen "lukujärjestystä". Pääsen ylihuomenna kotiin ja pitäisi taas muutaman kuukauden tauon jälkeen muistaa huolehtia itsestään.

Lähdin illasta vielä Even kanssa seikkailuun. Ajoimme ratikalla Katajanokalle ja takaisin, sitten Eiran kautta Hietaniemeen. Syötiin banaanit ja juotiin mansikkajuissia. Stockmannilta löytyi vielä valtava Viiru ja Pesonen -kortti, jonka taakse kirjoitettiin äidille ja veljelle sekä äidin kukkarolle kutsu Tallinnaan.

Enää siis kaksi yötä ilman Nikoa ja Tuutsua. Huomenna menen ensimmäistä kertaa venyttelyryhmään ja ensi maanantaina aloitan päiväsairaalajakson. Silloin siis tullaan tänne päiviksi, niin että täällä saa aamupalan ja lounaan, ja sitten iltapäiväkahvien jälkeen lähdetään kotiin.

Olen niin kaukana minkäänlaisesta tasapainosta. Masennus ja onnellisuus eivät ainakaan minun kohdallani onneksi sulje toisiaan pois, mutta tämä vaan on niin kokonaisvaltaisesti lamaannuttavaa. Vaikka olen nyt saanut muutaman hyvän päivän, alkaa kuitenkin kaikki entinen hiipiä mieleen. Tiedän, ettei minun hyvä olo kestä. En enää muista koska olisin saanut viimeksi elää edes kuukauden sillä tavalla, että olisin voinut luottaa siihen, ettei huomenna ole paha olla.

Ymmärrän, että ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä minulla on helpompi olla. Mutta kun minä haluaisin jaksaa laittaa tiskit jo huomenna.