Minä olen Jemina.
Olen kirjoittanut tässä osoitteessa helmikuusta 2010. Silloin olin helposti panikoituva lukiolainen Turun maaseudulta. Itkin poikaystävättömyyttäni, repostasin Tumblrissa kisujen kuvia, haikailin kaupunkiin ja suoristin tukkaani.
Ja nyt olen 23-vuotias kisumama. Poika sinisessä tuulitakissa odotti minua yhtenä perjantaina Turun linja-autoasemalla. Tein sille kievin kanaa ja sunnuntaina tuli itku kun se lähti kotiin. Olimme sopineet ettemme rakastuisi, mutta neljä kuukautta myöhemmin lähdin sen perään. Pakkasin postikorttini, astiakokoelmani ja retrolakanani peräkärryyn ja aloin kutsua Helsinkiä kodiksi.
Niko yrittää edelleenkin puolentoista vuoden jälkeen ymmärtää miten kotona voi mitenkään tarvita kahtakymmentä tyynyä tai miten välillä isommankin surun voi saada vähän pienemmäksi washiteippiostoksilla. Minä taas en aina ymmärrä ihan jokaista videota tai peliä, joita se minulle esittelee, mutta ei ole ollut hetkeäkään jolloin olisin epäillyt etteikö me kasvettaisi yhdessä kissamummoksi ja -pappaksi.
Reilu vuosi sitten meille muutti pieni Tuutikki. Se ei enää tosin ole kovin pieni, mutta meidän vauva kuitenkin. Se pyydystää parvekkeella kärpäsiä ja herättää minut aamuyöstä ruokakaappia avaamaan. Se haistaa jugurtin metrien päästä ja rakastaa leipäpussinsulkijoiden kanssa leikkimistä. Välillä tuntuu, että Tuutsu pitää enemmän huolta meistä kuin me siitä. Se on meidän suojelusenkeli.
Nyt, huhtikuun 13. päivänä 2015, olen siis löytänyt kirjastopoikani ja alkanut postata ihan omia kissan kuvia. Asun Helsingissä enkä enää suorista tukkaani. Olen onnellinen, mutta väsynyt. En ole ollut koulussa sitten tammikuun ja viimeiset kolme viikkoa olen ollut sairaalassa masennuksen ja ahdistuneisuuteni vuoksi. Välillä olen jaksanut eteenpäin vain Nikon ja Tuutikin takia, en enää itseni. Parempina päivinä olen yrittänyt muistella kuinka lukiossa saatoin saada kolmekin paniikkikohtausta päivässä. Se etten enää kärsi niistä tarkoittaa, että voin voittaa nämä nykyisetkin ongelmat.
Olen sairaalassa löytänyt uudelleen johonkin tässä matkan varrella kadonneen rakkauteni postikortteja, kirjoittamista, neulomista ja kaikenlaista suloisuutta kohtaan. Helmikuussa yksi psykiatrian poliklinikan sijaisterapeutti laittoi minut piirtämään ja olen löytänyt siitä ison voimavaran ahdistuksen hallintaan. Täällä osastolla olen neulonut hullua vauhtia monimutkaisia villasukkia, enkä malta odottaa pääseväni kuvaamaan niitä teidän iloksenne. Tätä kai on inspiraatio.
Halusin piilottaa kaikki vanhat postaukset, mutta pitää rakastamani nimen ja osoitteen. Jonain päivänä ehkä sukellan vielä takaisin vanhoihin teksteihini ja kuviini, mutta tänä keväänä ne ovat tuntuneet ainoastaan taakalta. Haluan alkaa kuvata entistä enemmän käsitöitäni ja kakkujani, niitä kun kuitenkin riittää. Haluan kertoa teille pienistä seikkailuistani kahviloihin, kirpputoreille ja museoihin, ja ihan ehdottomasti haluan näyttää teille enemmän kiharaa tukkaani ja hullua Monki-kokoelmaani.
Olen todennäköisesti taas tämänkin kesän sairaslomalla. Olen päättänyt etten yritä parantua enkä laihtua (vaikka itkettikin katsoa eilen otettuja kuvia). Yritän vaan elää. Yritän opetella, että samana päivänä voi syödä jäätelöä ja käydä lenkillä. Yritän opetella lähtemään kotoa entistä enemmän. Yritän pitää kiinni näistä arkirutiineista, joihin tarttumiseen olen täällä osastolla saanut hurjasti apua.
Yritän myös ottaa oikeasti kunnolla kiinni tästä bloggausinnosta, joka muistuttaa hyvällä tavalla niistä sunnuntaiaamuista viisi vuotta sitten. Tein postikortteja, join appelsiinimehua ja pidin mummopipoa päässä sisälläkin. Kuuntelin todennäköisesti Jamie Cullumia eikä minulla ollut aavistustakaan miten mieletön elämä minulla oli edessä.
Nyt tiedän jo vähän paremmin ja aavistan hyvää. Unelmoin ystävistä, kakuista, seikkailuista, kissoista ja hyvästä olosta. Todennäköisesti saan vielä paljon enemmän.
Tervetuloa mukaan.
