Huomenna kello 9.15 minusta tullee fuksi.
Kävin jo eilen ainejärjestön fuksitapahtumassa, enkä tuntenut oloani kotoisaksi. Parin mukavan tytön kanssa juttelin, ja olen varma, etten minä yksin jää, mutta jotenkin vaan on surkumieli. Entä kun minua ei innosta juosta koko viikkoa jossain mukahauskoissa tutustumisilloissa, joissa oloni on vain ja ainoastaan epämukava? Pitääkö ihan oikeasti mennä, tai edes yrittää ja harkita?
Melkein yhtä paljon pelottaa se ajatus, että viikon päästä huomaan innostuneeni lähtemään jokaisena iltana muiden mukana pitämään hauskaa. Tuntuu, että siinä tapauksessa olisin muuttunut ihan liikaa. Ja tämä pelko ajaa minua taas kerran siihen pisteeseen, jossa en halua käydä missään tai kokeilla mitään uutta. Onko pakko koko ajan muuttua ja kasvaa, miksei voisi olla lupaa olla tämä minä edes viikon tai pari putkeen? Turhauttavaa (paremmalla mielialalla sanoisin että todella onnellista ja ainutlaatuista) joka aamu herätä vain joutuakseen (paremmalla mielialalla saadakseen) opettelemaan uuden minänsä.
Mutta, jos nyt jätän syvemmät analyysit syrjään, ja kokoan nämä sunnuntai-iltaiset tunteeni käytännönläheisempään ja todenmukaisempaan muotoon:
ihan vitusti pelottaa.
Kuvassa parvekkeeni, jolle viimein sain lasit viime perjantaina. Tuon parvekeremontin vuoksi täällä ei ole aiemmin saanut oleilla, joten nyt on otettava kaikki irti tästä ennen kuin kesä kokonaan loppuu. Sisustettu muun asunnon tapaan asioilla, jotka jo omistin. Katselin kyllä Ikeassa tuoleja ja tuikkukippoja, mutta eivät näyttäneet minulta.
kandee juosta, ainakin aluksi!
VastaaPoistasitten porukka vakiintuu ja enää ei tarvitse aina jaksaa.
Minusta on kiva aloittaa puhtaalta pöydältä, vaikka välillä se onkin raskasta. Ensivaikutelma on vaan niin tärkeä monesti.
VastaaPoistaKannattaa aluksi juosta, porukat vakiintuu aika nopeasti ja silloin ei enää onnistu (tai tarvitse) tutustuminen ja sopivien ihmisten ja porukoiden löytäminen :)
VastaaPoista