Tänään oli kanelbullens dag (voi ruotsalaiset mitä kaikkea keksittekään), joka tietenkin vaati toimia myös kahvilakerholta. Leivottiin muutamat aivan äärimmäisen rumat puustit, mutta instagrammattiin tietenkin vain kauneimmat.

Kaivoin vieraasta kirjahyllystä runoja. Tommy Tabermann on varmasti kirjoittanut paljon hyviä runoja, mutta ne eivät olleet löytäneet vielä tietään tuohon hyllyyn. Haluaisin myös tosi paljon kirjoittaa, että juujuu, södergrania luettiin kynttilänvalossa ja hirveesti tykättiin kaikki ja voi kun pisti taas miettimään maailmaa uudelta kantilta.

Mutta ei, ei iskenyt tällä kertaa sekään.

Saimmepa ainakin ajatuksen runoillasta, jossa luettaisiin hyviä runoja.

Minä toisin Arno Kotron "Sanovat sitä rakkaudeksi", jonka olen villeinä nuoruusvuosinani jättänyt palauttamatta lukion kirjastoon.



Toivon, että nämä puhelimella otetut kuvat ovat blogimaailman arvoisia. Itse olen ajatellut niin, että ainakin nyt on ollut edes jotain kuvia ja siten tekstiä niiden ympärillä - onhan sen oltava parempi kuin vaihtoehtoinen syvä hiljaisuus.

PS: Ehdottakaa meille hyviä runokirjoja! Sellaisia, joita ymmärtääkseen ei tarvitse olla kirjallisuuden opiskelija, vaikka niitäkin kyllä kahvilakerhosta löytyy.

helsinki on koti

Tänään teimme pikareissun Turkuun. Oli pienet ja kauniit hautajaiset. Söimme Stockmannin ravintolassa lohta ja lehtipihvejä, siellä isoäitikin on syönyt niin monet lohisopat tukka nätisti laitettuna.

Turku on kaunis, mutta kaksi vuotta Helsingissä ovat tehneet tehtävänsä. Ikävöin Turkuun vain ystävien vuoksi, en enää katujen, kauppatorin tai kirjaston takia. Helsingissä on koti ja perhe, ja ajatus Turkuun palaamisesta oikeastaan vain naurattaa.

Aiheeseen sopivasti liittyen kuvia ihan vaan Helsingistä.

Kodista.

sinä olet tärkein

Tänään aamulla vaaka näytti vihdoin sitä, mitä olen tässä jo hetken odotellut: miinus kaksikymmentä kiloa. Normaali painoindeksi on tasan kahden kilon päässä. Kahden! Eihän se ole enää mitään kun on pudottanut juuri kaksikymmentä.



Eikä minun pitänyt painosta kirjoittaa vaan mielenterveydestä. Antti Tuisku kun puhui juuri telkkarissa nuorten mielenterveysongelmista, ja minä kun valitettavasti tiedän siitä aiheesta aivan liikaa. Mutta joka tapauksessa, olen viimeisen puolen vuoden aikana ymmärtänyt, että paino, ruoka, liikunta ja kaikki se niiden ympärillä - se ihan oikeasti liittyy mielenterveyteen ihan todella paljon.

Ylipaino on masennukselle sekä syy että seuraus. Se on totuus ja ymmärrän, että se saattaa kuulostaa ainakin aluksi rankalta. En väitä, että kaikki ylipainoiset olisivat masentuneita tai että kaikki masentuneet ylipainoisia. Minun kohdalla se kuitenkin on näin ja uskon, että se on totta myös monen muunkin kohdalla. Siksi tästä aiheesta on tulossa minulle iso asia, josta haluan kirjoittaa ja jonka eteen haluan tehdä töitä. Nämä ajatusprosessit ovat vielä kovin kesken, mutta minulle tuli nyt Tuiskun ja tämän aamuisen vaa'an lukeman innoittamana palava halu kirjoittaa edes jotain ylös.

(Myöhemmin illalla.) Olen kirjoittanut tässä viimeisen tunnin aikana käsittämättömän määrän sanoja. Ja kumittanut niistä jokaisen. Ne ajatukset ovat vielä kesken ja siksi minun pitää nyt tiivistää tähän se, mistä olen aivan varma: jaksa taistella.

Aina voi nousta. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Kaikki ei ehkä järjesty tänään eikä huomennakaan, mutta ehkä vuoden päästä. Perhe, ystävät, terapeutit, hoitajat ja lääkkeet voivat auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti, mutta lopulta muutoksen voi saada aikaan vain sinä itse.

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Ymmärrän tämän nykyään niin, että miten voisin rakastaa lähimmäisiäni niin kuin he ansaitsevat tulla rakastetuiksi jos en ensin pidä huolta itsestäni ja siten rakasta itseäni niin kuin minä ansaitsen tulla rakastetuksi.

Sinä olet ainoa ihminen, jonka tunnet syntymästäsi aina kuolemaan asti. Siksi sinä olet tärkein ihminen sinun elämässäsi. Sinun elämässäsi sinun on tultava aina ensimmäisenä.