Minun blogissa ei ehkä oikein riittävästi näy kaikki ne ihanat ihmiset, jotka olen saanut tavata vain ja ainoastaan näiden kirjoitusten ja kuvien ansiosta. Ja kun teitä ihania on oikeasti jo kymmeniä, melkein jokaisessa suomalaisessa kaupungissa. Te olette minun parhaat ystävät, minun suuri perheeni.

Tänään olin mustikkametsällä Lotan ja Saaran kanssa. Lotta istui minun vieressäni ensimmäisessä Helsingin kahvilakerhon tapaamisessa vajaa kaksi vuotta sitten kun muutin Helsinkiin. Meidän oli tarkoitus mennä tyylikkäästi Mokoon, mutta se menikin meidän nenän edestä kiinni ja lopulta istuimme ensimmäisen iltamme Sörkän Picnicissä. Lotta kertoi innoissaan Tallinnan halvoista lankakaupoista, jossa myöhemmin olen käynyt toisten kahvilakerholaisten kanssa.

Ja sitten eilen meidän oven takana oli Saara (kaukaa kaukaa Lapista). Yksi reilusta viidestäkymmenestä villatakkitytöstä, johon olen saanut tutustua viimeisen vuoden aikana sen jälkeen kun pyysin blogin lukijoita liittymään hyvinvointiin keskittyvään uuteen Facebook-ryhmääni. Vuodessa aiheemme ovat kyllä muuttuneet chia-siemenistä ihan kaikkeen muuhun, mutta tärkeintä on ollutkin ehkä se, että hyvinvointi voi löytyä isolla porukalla ihan jostain muusta kuin raakakakuista ja salitreeneistä. (Niistäkin siis kyllä!)

Ja kun tänään marssimme kotiin Paloheinän metsistä, tuli pieni haikeus. Miksei kaikki ihanat mustikkatytöt voi asua lähellä toisiaan? Tuleeko ne Turun ihanat tytöt ikinä tapaamaan näitä kaikkia ihania helsinkiläisiä? Entä Tampere, entä Jyväskylä? Entä kaikki pienet kaupungit, joissa ei edes ole kahvilakerhoa? (Yläpalkissa on linkit kaikkiin kahvilakerhoihin, liittykää ja osallistukaa, ne on upeutta! Helsingin kerhossa on ainakin syksyksi odotettavissa kaikkea ihanaa ja suunnittelen parhaillaan uusien tutustumisiltaa!)

Mutta oikeasti, tärkeintä on, että meillä on toisemme. Ja että minulla ihan oikeasti on teidät, mikä rikkaus! Olen tehnyt jotain oikein. Ja Saara on nyt meidän kahvilakerhon kunniajäsen.
 

liikuntaviikko I

En lupaa tästä mitään säännöllistä, viikottaista sarjaa, mutta jos joskus edes muistaisi. Jaksoin pitkään kävellä 10000 askelta päivässä, mutta nyt olen vaihtanut tavoitteeni näiden kuvien ottamiseen. Piilotin askelmittarin puhelimestani, se toimi kyllä hyvänä motivoijana yllättävänkin pitkään, mutta tällä hetkellä se ei sovi minun elämääni. Askeleiden sijaan kerään nyt näitä kuvia minusta joko kävelemässä tai pyöräilemässä. Ja kun Pirkkolan uimahalli taas aukeaa kesän jälkeen niin sitten toivottavasti sieltä! Ja tärkeintä ei siis ole mitkään luvut vaan se, että ylipäätään lähden muuallekin kuin vain kauppaan.
 

Tiistai: Kuuntelin uusinta Rooster Teeth -podcastia. Kävelin taas kerran Paloheinässä päin, varsinkin tuosta yhdestä tiestä kehän varrella on tullut ihan suosikki.



Keskiviikko: Kohtuullisen lyhyt kävelylenkki Keskuspuistossa. Kuuntelin Jenny T. Colganin Resistance Is Futile-(ääni)kirjaa, joka on hämmentävä sekoitus hömppää ja sci-fiä. Spoiler: supercool matemaatikkotyttö rakastuu alieniin.



Perjantai: Mentiin bussilla Kaareen, koska S-Marketista ei saa minun lempiristikkolehteä. Päätettiin kävellä kotiin, ja hyvä että käveltiin! Pirkkolassa on jo mummot peput pystyssä mustikoiden ja ahomansikoiden kimpussa. Riitti onneksi meillekin muutama marja.



Lauantai: Ei innostanut lähteä kävelemään, mutta onneksi muistin pyörän. Ollaan kyllä pyöräilty kesän aikana yhdessä, mutta tällä tavalla yksin en ole tajunnut lähteä ajelemaan ilman mitään erityistä tarkoitusta. Pyörin Oulunkylän metsissä, voi kun on sielläkin niin nättiä.



Sunnuntai: Tähän on hyvä lopettaa. Nikon mukaan minulla on joka päivä aika villi tukka, mutta sadepäivinä päästään kyllä ihan uusiin ulottuvuuksiin vaikka miten olisi pipo päässä. Tein vaan ihan pienen löntystelylenkin saappaat klonksuen tässä naapurustossa. Vein roskat ja hain kaupasta tiskiharjan päitä ja ison pullon vadelmakivennäisvettä.



Bonuskuvana on minun ehdottomat lempikenkäni ikinä. Näillä ja Birkenstockeilla on menty koko kesä, ja muut kengät ovat menossa kohti kirpparikassia.

kesäkatselmus

Voi kesä. Joka toinen päivä toivon, että loppuisitpa jo, joka toinen päivä huudan, että etkö jo voisi alkaa.

Minun kesään ei ole kuulunut festareita, ei puistoja, ei aamuyöhön valvomista, eikä retkiä. Ei yhtäkään jäätelöä, ei raikuvaa naurua, ei rusketusraitoja, eikä tunteja kestäneitä yöllisiä keskusteluja. Ei grillausta, ei kukkaseppeleitä eikä edes oikeastaan ystäviä.

Olen ollut yksin kotona, pysynyt tietoisesti kuplani sisällä. Kun pääsin toukokuun alussa päiväsairaalasta, jotenkin vain tiesin, että minun pitää saada työstää sitä kuka olen. Ensimmäisenä lähti valkoinen sokeri ja ensimmäiset kilot. Heinäkuun alussa lähti loputkin hiilihydraatit. Paras päätös, jonka olen elämässäni tehnyt, heti Helsinkiin muuttamisen jälkeen.

Painan nyt 13 kiloa vähemmän kuin viimeisenä päivänä sairaalassa.

Olen keskittynyt ruokaan, unirytmiini, metsissä koluamiseen ja kaikkien sydämelle kertyneiden itkujen läpikäymiseen. Meidän perhe meni vajaa vuosi sitten todella rikki kun äiti ja isä lähtivät eri teille. Muut ovat ehkä jo vähän enemmän toipuneita, mutta minä keräilen edelleen palojani.

Tuntuu, että olen tehnyt samalla ihan hirveästi ja samalla en mitään. Olen sanonut joillekin ystäville, että minulla on kiire, ja se minulla on jotenkin ihan oikeasti ollutkin. Ei kuitenkaan sellainen perinteinen kalenteria täyttävä kiire, vaan kiire kerätä itseäni ja elämääni kasaan sen verran, että jaksan elokuun lopussa palata kouluun ja ihan oikeasti keskittyä opiskeluun lopulta valmistuakseni rakastamalleni alalle.

Talvella oli ihan todella vaikeaa, tiedätte jo sen. Muistan oikeastaan vain viikkomme Lontoossa, kaikki sitä ennen ja sen jälkeen on oikeastaan vain mustaa massaa aina siihen asti kun pääsin lopulta osastolle. Olen maailman kiitollisin kaikesta siitä avusta mitä siellä sain. Sitten tuli lopulta toukokuu ja minun viimeinen päiväni päiväosastolla. Samalla kun tuli haikea itku, tiesin, että aion tehdä ihan kaikkeni ettei minun enää koskaan ikinä milloinkaan tarvitse kävellä niistä ovista läpi, ei ainakaan samoissa merkeissä.

Ja minähän olen tehnyt.

Ulkopuolisen silmin saattaa näyttää siltä, että olen vain maannut kotona koko kesän, mutta todellisuudessa olen tehnyt ihan saatanasti töitä aamusta iltaan. Olen raatanut pitkään päivää sekä fyysisen että henkisen terveyteni eteen.

Ja jokaikinen päivä olen tyytyväisempi minuun ja maailmaan. Onnellinen olen ollut aina, iloinenkin joskus, mutta ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen olen tyytyväinen. Ja voi että se on hyvä tunne.

Ja nyt, nyt seuraa kokoelma Instagram-kuvia, joita niitäkin on jotenkin huomattavan vähän koko kesältä.



Kuva niistä Pohjois-Helsingin metsistä, joista aina niin hehkutan. / Tuutsu päiväunilla + ihanat ale-pellavalakanat, niissä on keltaisia pilkkuja!!! / Lempilehti.
 

Vähän valehtelin, etten muka olisi retkeillyt: välillä ollaan Nikon kanssa kyllä pyöräilty. / Meidän pihan kukkaloistoa. / Kerran kävin jopa ystävien kanssa teellä.



Tuutsu on paras. / Käväisin myös Turussa, mutta joo, oli aika vaikeaa. / Life with A Sprinkle Of Glitter. Kanavaa suosittelen kaikille, kirjaa ensisijaisesti yläasteikäisille.

Toukokuussa ostetut shortsit!!! / Kiitos eBay, että tuot korealaisen paperiteollisuuden minun ulottuvilleni. / Uusimmassa Kotivinkissä on kuva minun ja Nikon tulevaisuudesta: puutalo Käpylässä, pari kissaa, pari makkarakoiraa ja pari lasta. Hyvä kombo. (Vähän onni-paruin tätä kuvaa yksi ilta.)

PS NÄIDEN GIFIEN MYÖTÄ TERVEISET TOMMILLE
 

en keksi nyt otsikkoa anteeksi menen nukkumaan

Olen pitänyt tästä kesästä. En ole oikein tehnyt mitään erityistä enkä nähnyt ketään. On ollut pakottava tarve saada olla yksin, koluta näitä metsiä ja istua kirjastossa Marketing Managementin parissa (ainakin sen jälkeen kun tajusin, että kohta on liian myöhäistä enää ryhdistäytyä). Mielessä ja sydämessä myllertää.

Mikään ei tunnu muuttuvan, mutta kuitenkin kaikki.

Ei ole oikein mitään sanottavaa.
Olen onnellinen, mutta edelleen niin rikki. Ehjempi kuin keväällä kuitenkin, mutta kuitenkin niin rikki. Onneksi on koti, kisu ja Niko.
 

Eläinlääkäri laittoi kisun laihdutuskuurille. Se oli ollut minun huoli jo kauan, mutta nyt iski syyllisyys kahta kauheammin. Rakastan Tuutikkia enemmän kuin mitään ja kai jotenkin talven pahassa olossa halusin, että sillä ainakin olisi ylenmäärin rakkautta, ruokaa ja rapsutuksia. Ja sitten minun masennuksen takia sekin joutuu kärsimään.

Vaikka kärsimys on viimeinen asia jota sille toivon.

Olen laihtunut kymmenen kiloa. Kaksikymmentä vielä jäljellä.