ihmisen ikävä

Olen edelleenkin töissä samalla puutarhalla. Pidän työstäni ja erityisesti työkavereistani niin paljon, että saan melko hyvin suodatettua yhden, sanotaanko että työssäkäymiseni kannalta avainasemassa olevan, henkilön ihan-liian-helposti-itkettävät puheet korvasta toiseen hymyillen.

Yhtäkkiä olen myös saanut huomata muuttuneeni vuodessa melkoisen paljon! Viime vuonna näihin samoihin aikoihin olin nimittäin tekemässä samaa työtä pitkälti samojen ihmisten kanssa, ja minulle oli ihan hirveän vaikeaa saada sanotuksi yhtään mitään heille - vaikka pidin heistä ihan yhtä paljon silloinkin. Minua melkein hävetti kun nauroin heidän jutuilleen, ja nyt minä olen siellä höpöttelemässä avoimena ja iloisena Jeminana. Mitä tässä välissä tapahtui?

Muutin Turkuun. Yritin opiskella, paskasti meni, mutta kyllä se silti ihmisenä kasvatti minua ihan jollain kierolla tavalla ihan valtavasti. Tein töitä uusissa paikoissa, ja opin menemään rohkeasti taukohuoneisiin. Kävin terapiassa. Kokeilin uusia asioita. Isoja asioita, jotka kaikki ovat muuttaneet minua, mutta kaikki tuntuvat mitättömiltä tärkeimmän rinnalla: minä löysin ihmiseni.

Vuodessa löysin itselleni maailman rakkaimmat ihmiset, joiden kanssa istua tuntikausia kirjastossa. He jäävät juttelemaan Kauppatorilla törmätessämme, ja heitä voi aina kysyä lounasseuraksi. Jokainen tekee omaa elämänjuttua täysillä, ja luottavat olevansa oikealla tiellä. Inspiroivat ja kannustavat, lähtevät jätskille kun on iloja tai murheita.

Ja ikävä on nyt kova, koska hengailen kotikotona ihan vain siksi, että käymme siskon kanssa samalla autolla samalla työpaikalla. Siskoni on maailman ihanin, ja on ollut mieletöntä saada viettää aikaa sekä hänen, että hauskimman-söpöimmän-rakkaimman veljeni kanssa, mutta minulla on ikävä Turkua.

Haluan takaisin omiin lakanoihini, ja oman teekokoelmani pariin. Haluan avata parvekkeen oven, ja huudattaa Blake Sheltonia. Samalla pidän työstäni ja niistä ihmisistä siellä niin paljon, että poislähteminen tuntuisi melkein surulliselta. Ja kun odotan, että jatketaanko työsopimustani, osa minusta haluaa kuitenkin haluaa pois sen ilkeydellään-itkettävän-henkilön takia.

Joten kaikenlaista dilemmaa tässä riittää pienelle ihmiselle.

Mutta onneksi on aina tulee syksy.

(Kolmastoista päivä tulee yhteishaun tulokset. Jollen pääse kouluun, lähden au pairiksi.)

ps käykö kellään muulla niin että alkaa ensin murehtia vaikkapa jonkun laskun maksamista, mikä johtaa siihen, että alkaa masentava oman talouden analysointi (yleensä aamuyöstä tietenkin)? tästä taas päästään näppärästi asumisen kustannuksiin, joiden ainoaksi merkittäväksi vähentämiskeinoksi osoittautuu vain ja ainoastaan jonkun kanssa yhteenmuuttaminen. tässä vaiheessa itku alkaa olla jo kurkussa, varsinkin kun alkaa laskea, että vaikka huomenna tapaisi sen oman prinssinsä, niin yhteenmuuttoon menisi kuitenkin vielä monen monta kuukautta. seuraavaksi alkaa itsensä syyttäminen siitä, että edes kehtaa vannoutuneena romantikkona miettiä rahaa ja rakkautta samassa lauseessa. ja tästä kaikesta on enää äärimmäisen lyhyt matka siihen, että kyllä mun sitten täytyy olla ihan hirveä ihminen kun ei kukaan minua huoli. johtuu varmaan kaikista syödyistä jäätelöistä. aamulla laihdutan.