Maanantaina lähdin jo aamupalan jälkeen käymään kotona. Rapsuttelin Tuutsua ja uitin villasukkia lavuaarissa. Olisin tehnyt tuon työvaiheen (mikä on blocking suomeksi, kun puhutaan siis neuletöiden muotoilusta oikeaan muotoonsa?) täällä sairaalassakin, mutten löytänyt lavuaaria, jossa olisi ollut tulppa. Kotona niitä villasukkia kuivatellessani tajusin kuitenkin olevani tästä tulpattomuudesta ihan tyytyväinen, olisi voinut kotiinpääsy viivästyä jos hoitajat olisi löytäneet minut upottelemasta villasukkia jossain vessan lavuaarissa höhöö.

Kotoa palatessa tutustuin bussissa ihanaan mummuun. Mummun matkakortilta oli arvo loppu ja tästä avautui tietenkin keskustelu siitä miten se kuukausi aina kuluukin niin äkkiä. Varsinkin kun ajelee joka päivä bussilla, vaikkei niin olisi asiaakaan. Mummu käy kuulemma välillä Itiksessä asti. Ottaa Hesburgerissa juustohampurilaisen ja kahvin (juustohampurilainen on kuulemma vähän kuin voisilmäpulla hänelle, hän kun ei niin makeasta välitä). Mummu luetteli myös Helsingin leipomoita - jossakin Katajanokalla on kuulemma hyvät täytetyt sämpylät ja Haagasta ei taas saanut hyviä perunarieskoja.

Minä totesin, että tässähän tulee ihan nälkä kuunnellessa. Mummu siihen sellaisella ihanalla mummuäänellä sitten, että etkös sinä ole vielä syönyt! Pitäisi kaurapuuroa syödä aamulla, pitää nälän poissa pitkään. Hän kun on niin suuri kaurapuuron ystävä. Lapsenakin jo jouluisin ihmetteli, että miksi pitää riisipuuroa syödä kun se arkinen kaurapuuro on niin paljon parempaa. Joulusta taas päästiin (tietenkin) siihen kuinka hän aina toivoi kaapin täyteen villalankaa! Ja kuinka hänen poikansa toivoi vielä 11-vuotiaanakin joululahjaksi ristipistotyötä.

Sitten minun oli toivotettava mummulle hyvää päivänjatkoa ja mummu taas sillä ihanalla mummuäänellään toivotti minulle hyvää ruokahalua.

Lounaan jälkeen nukutti sillä tavalla kivasti ja aurinko lämmitti ikkunan läpi juuri sopivasti jalkoja iltapäivätorkkujen ajan. Hahmottelin myös paperille seuraavien viikkojen "lukujärjestystä". Pääsen ylihuomenna kotiin ja pitäisi taas muutaman kuukauden tauon jälkeen muistaa huolehtia itsestään.

Lähdin illasta vielä Even kanssa seikkailuun. Ajoimme ratikalla Katajanokalle ja takaisin, sitten Eiran kautta Hietaniemeen. Syötiin banaanit ja juotiin mansikkajuissia. Stockmannilta löytyi vielä valtava Viiru ja Pesonen -kortti, jonka taakse kirjoitettiin äidille ja veljelle sekä äidin kukkarolle kutsu Tallinnaan.

Enää siis kaksi yötä ilman Nikoa ja Tuutsua. Huomenna menen ensimmäistä kertaa venyttelyryhmään ja ensi maanantaina aloitan päiväsairaalajakson. Silloin siis tullaan tänne päiviksi, niin että täällä saa aamupalan ja lounaan, ja sitten iltapäiväkahvien jälkeen lähdetään kotiin.

Olen niin kaukana minkäänlaisesta tasapainosta. Masennus ja onnellisuus eivät ainakaan minun kohdallani onneksi sulje toisiaan pois, mutta tämä vaan on niin kokonaisvaltaisesti lamaannuttavaa. Vaikka olen nyt saanut muutaman hyvän päivän, alkaa kuitenkin kaikki entinen hiipiä mieleen. Tiedän, ettei minun hyvä olo kestä. En enää muista koska olisin saanut viimeksi elää edes kuukauden sillä tavalla, että olisin voinut luottaa siihen, ettei huomenna ole paha olla.

Ymmärrän, että ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä minulla on helpompi olla. Mutta kun minä haluaisin jaksaa laittaa tiskit jo huomenna.

uusi alku

Minä olen Jemina.

Olen kirjoittanut tässä osoitteessa helmikuusta 2010. Silloin olin helposti panikoituva lukiolainen Turun maaseudulta. Itkin poikaystävättömyyttäni, repostasin Tumblrissa kisujen kuvia, haikailin kaupunkiin ja suoristin tukkaani.

Ja nyt olen 23-vuotias kisumama. Poika sinisessä tuulitakissa odotti minua yhtenä perjantaina Turun linja-autoasemalla. Tein sille kievin kanaa ja sunnuntaina tuli itku kun se lähti kotiin. Olimme sopineet ettemme rakastuisi, mutta neljä kuukautta myöhemmin lähdin sen perään. Pakkasin postikorttini, astiakokoelmani ja retrolakanani peräkärryyn ja aloin kutsua Helsinkiä kodiksi.

Niko yrittää edelleenkin puolentoista vuoden jälkeen ymmärtää miten kotona voi mitenkään tarvita kahtakymmentä tyynyä tai miten välillä isommankin surun voi saada vähän pienemmäksi washiteippiostoksilla. Minä taas en aina ymmärrä ihan jokaista videota tai peliä, joita se minulle esittelee, mutta ei ole ollut hetkeäkään jolloin olisin epäillyt etteikö me kasvettaisi yhdessä kissamummoksi ja -pappaksi.

Reilu vuosi sitten meille muutti pieni Tuutikki. Se ei enää tosin ole kovin pieni, mutta meidän vauva kuitenkin. Se pyydystää parvekkeella kärpäsiä ja herättää minut aamuyöstä ruokakaappia avaamaan. Se haistaa jugurtin metrien päästä ja rakastaa leipäpussinsulkijoiden kanssa leikkimistä. Välillä tuntuu, että Tuutsu pitää enemmän huolta meistä kuin me siitä. Se on meidän suojelusenkeli.

Nyt, huhtikuun 13. päivänä 2015, olen siis löytänyt kirjastopoikani ja alkanut postata ihan omia kissan kuvia. Asun Helsingissä enkä enää suorista tukkaani. Olen onnellinen, mutta väsynyt. En ole ollut koulussa sitten tammikuun ja viimeiset kolme viikkoa olen ollut sairaalassa masennuksen ja ahdistuneisuuteni vuoksi. Välillä olen jaksanut eteenpäin vain Nikon ja Tuutikin takia, en enää itseni. Parempina päivinä olen yrittänyt muistella kuinka lukiossa saatoin saada kolmekin paniikkikohtausta päivässä. Se etten enää kärsi niistä tarkoittaa, että voin voittaa nämä nykyisetkin ongelmat.

Olen sairaalassa löytänyt uudelleen johonkin tässä matkan varrella kadonneen rakkauteni postikortteja, kirjoittamista, neulomista ja kaikenlaista suloisuutta kohtaan. Helmikuussa yksi psykiatrian poliklinikan sijaisterapeutti laittoi minut piirtämään ja olen löytänyt siitä ison voimavaran ahdistuksen hallintaan. Täällä osastolla olen neulonut hullua vauhtia monimutkaisia villasukkia, enkä malta odottaa pääseväni kuvaamaan niitä teidän iloksenne. Tätä kai on inspiraatio.

Halusin piilottaa kaikki vanhat postaukset, mutta pitää rakastamani nimen ja osoitteen. Jonain päivänä ehkä sukellan vielä takaisin vanhoihin teksteihini ja kuviini, mutta tänä keväänä ne ovat tuntuneet ainoastaan taakalta. Haluan alkaa kuvata entistä enemmän käsitöitäni ja kakkujani, niitä kun kuitenkin riittää. Haluan kertoa teille pienistä seikkailuistani kahviloihin, kirpputoreille ja museoihin, ja ihan ehdottomasti haluan näyttää teille enemmän kiharaa tukkaani ja hullua Monki-kokoelmaani.

Olen todennäköisesti taas tämänkin kesän sairaslomalla. Olen päättänyt etten yritä parantua enkä laihtua (vaikka itkettikin katsoa eilen otettuja kuvia). Yritän vaan elää. Yritän opetella, että samana päivänä voi syödä jäätelöä ja käydä lenkillä. Yritän opetella lähtemään kotoa entistä enemmän. Yritän pitää kiinni näistä arkirutiineista, joihin tarttumiseen olen täällä osastolla saanut hurjasti apua.

Yritän myös ottaa oikeasti kunnolla kiinni tästä bloggausinnosta, joka muistuttaa hyvällä tavalla niistä sunnuntaiaamuista viisi vuotta sitten. Tein postikortteja, join appelsiinimehua ja pidin mummopipoa päässä sisälläkin. Kuuntelin todennäköisesti Jamie Cullumia eikä minulla ollut aavistustakaan miten mieletön elämä minulla oli edessä.

Nyt tiedän jo vähän paremmin ja aavistan hyvää. Unelmoin ystävistä, kakuista, seikkailuista, kissoista ja hyvästä olosta. Todennäköisesti saan vielä paljon enemmän.

Tervetuloa mukaan.

lontoo III

Vielä pari Lontoo-kuvaa, luontevasti melkein kuukautta myöhemmin.

Suunnitelin kovasti kulkevani kameran kanssa ja kuvaavani jokaisen pienenkin yksityiskohdan, mutta aika pian ymmärsin, että on paljon kivempaa vain kulkea ja pitää toista kädestä kiinni. Meille oli tärkeää saada vain olla - syödä hyvin ja kulkea sen verran kuin huvitti. Nottinghillit jäivät ehkä kiertämättä, mutta meidän viikko oli mieletön. Sellainen arkinen viikko isolla tvistillä?






Maanantaina yritän jaksaa taas palata kouluun. Masennus on kavala tauti - kun minun elämässä on kaikki hyvin ja sitten tyhmät aivot yrittävät kaikin voimin estää minua nauttimasta siitä. Löysin Tori.fistä kivan polkupyörän, ostin pilkkulenkkarit ja mummoterapeutti komensi minut piirtämään.

Minulla olisi pitkästä aikaa jopa ideoita blogiinkiin, nyt kun vielä löytäisi jostakin sen tarvittavan energian toteuttaa ne. Helmikuun suosikitkin on mietitty, ja tekisi mieli esitellä Lontoon löytöjä.

Mutta niin, Lontoo oli ihan äärimmäisen hyvä. Helsinki tosin heittämällä parempi.

ps kiitos kaikista kommenteista - minä luen ihan jokaisen intoa puhkuen mutta en kerta kaikkiaan vaan osaa vastata, pyydän anteeksi