Täytän kaksikymmentäviisi helmikuun kahdeskymmenes päivä.
1. Käy katsomassa Yayoi Kusaman näyttely (sulkeutuu 22.1.!)
2. Pidä ihana instagram worthy dinner ystävien kanssa
3. Mene katsomaan La La Land ihan yksin
4. Käy jumalanpalveluksessa
5. Kuvaa Planner 2016 Flipthrough -video
6. Käytä Korkeasaaren vuosikorttia
7. Suunnittele ja julkaise yksi weekly kit Etsy-kaupassa
8. Hit 200 sales on Etsy
9. #50before25: 1.1.-20.2. välillä on täsmälleen 50 päivää, yritä kantaa mukana kameraa ja ottaa joka päivä yksi kuva
10. Mene hammaslääkäriin vaikka on ihan kamalaa
11. Imuroi kerran viikossa
12. Purista itse appelsiinimehua
13. Aloita Couch to 5K -juoksuohjelma
14. Maista kahvia (jossakin hyvässä kahvilassa)
15. Luo itsellesi ja yrityksellesi ihan oikea kotisivu
16. Suunnittele ja painata käyntikortit
17. Lue kirjahyllystä jokin kirja, jota et ole vielä lukenut
18. Kokkaa jotakin kesäkurpitsasta
19.
20.
21.
22.
23.
24.
25.
25 before 25
maanantai 12. joulukuuta 2016
En tiedä mitä kirjoittaa, mutta halusin joka tapauksessa postata - sana, jota en ole käyttänyt hetkeen!
Ainakin halusin kertoa, että olen miettinyt blogini kuvia. Että pitäisikö sitä nyt sitten kantaa järkkäriä mukana, pitäisikö jaksaa kuvata lounaat ja asut, metsästää täydellistä valoa ja mitä lie. Totesin aika nopeaan, että juu ei, puhelin saa riittää, varsinkin kun olisin esimerkiksi lukioaikoina ollut äärimmäisen onnellinen jos olisin kamerallani osannut ottaa lähellekään sellaisia kuvia kuin nyt saan iPhonella napsaistua sen enempiä miettimättä.
En aio kokea mitään huonoja blogiomatuntoja, vaikka kaikki kuvani olisivat suoraan Instagramista kopioituja. Niissähän se elämä on, ja tältä se nyt tällä hetkellä näyttää. Talvinen Helsinki, joulumielen metsästys, tunteja kalenteriaskartelujen ääressä ja loput 90% sitten kuvia Tuutikista.
Olen miettinyt paljon myös, että voinko heti alkaa mainostaa omia bisneksiäni. Että mitä ne siitäkin miettii, luulevat vaan, että yritän tehdä paluuta pönkittääkseni myyntejä ja ennen kaikkea egoani. Mutta bloggaamisen perusajatus on jo itsessäänkin oikeastaan aika tosi kieroutunutta, joten eiköhän tähän yhdet Etsy-linkit mahdu.
Eli, kuten jokainen tässä osoitteessa joskus seilaillut lukija todennäköisesti tietää, minä rakastan paperia. Olen aina rakastanut kaikkea paperiaskarteluun liittyvää, leikekirjoja, postikortteja ja nyt sitten näitä hassuja kalentereita. Planner-innostukseni alkoi viime tammikuussa, ja nyt vuotta myöhemmin olen siinä pisteessä, että minulla on oma Etsy-kauppa, jossa myyn itse piirtämiäni tarroja, jotka on suunniteltu nimenomaan kalentereihin sopiviksi.
Piirtäminen on osa sitä pitkää listaa, missä en muka olisi hyvä jonkun muun mielestä. Nyt kuitenkin opettelen, ja se jo itsessään on ollut minulle tosi tärkeää, opettelu. Moni kuvailisi minua ihan varmasti perfektionistiksi, mutta minulla on aina ollut vähän väärä asenne tekemiseen: jos en ole heti osannut, olen lopettanut - mitä järkeä edes yrittää jos ei heti ole super.
No, järki on siinä, että kun opettelee, niin voi olla super myös niissä jutuissa joissa ei luonnostaan ole super.
Sitten voi yhtäkkiä olla söpöjä tarroja myynnissä omassa pienessä Etsy-kaupassa, juuri sellaisessa, josta on aina haaveillut. Vuoden 2017 tavoite on kasvaa sopivaan tahtiin niin kuvittajana kuin yrittäjänäkin - ja parasta on, ettei tarvitse olla super, ei välttämättä koskaan muttei ainakaan heti.
ps olenko koskaan osannut otsikoida juttujani?
lauantai 26. marraskuuta 2016
Hei,
tämä blogi täyttää helmikuussa seitsemän vuotta, tasan viikko sen jälkeen kun minä täytän kaksikymmentäviisi. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista, ja jotenkin samaan aikaan kun tiesin aivan tarkkaan kuka olen ja mitä haluan, en lopulta ehkä oikeasti osannutkaan unelmoida tarpeeksi isosti.
Blogin kirjoittaminen, tämän matkan jatkaminen, on yllättäen viime aikoina tullut puheeksi muutamaankin eri otteeseen ja vielä eri ihmisten kanssa. Tuntuu, että minulla saattaisi olla pienen tauon jälkeen jotain uutta (mutta myös paljon sitä vanhaa) sanottavaa. Joskus yritin vähän liian väkisin kirjoittaa itsestäni ja elämästäni jotain mitä se ei ollut, vaan mitä olisin sen silloin siinä hetkessä halunnut olevan. Minulla oli päässäni idea siitä millaisella ihmisellä olisi onni ja tasapaino - kaksi asiaa, joita minulla ei ollut, mutta joita väsymättä rukoilin.
Keväällä 2013 aloin jutella Facebookissa paljon ystäväni ystävän kanssa. Olimme samalla tavalla hukassa. Olimme yrittäneet opiskella, yrittäneet rakastaa, yrittäneet tehdä asioita, joita onnelliset ja tasapainoiset ihmiset tekevät. Olimme rikki, mutta lopulta se tuska olikin edellytys sille, että meillä on nyt ihmisemme, jonka kanssa se chat-ikkuna täyttyy nykyään ostoslistoista, dogspotting-kuvista sekä ennen kaikkea meidän Tuutikin parhaimmista ilmeistä, ideoista ja ilkivallanteoista.
Nikon luota löysin kodin, josta olin aina haaveillut. Kodin, jossa ei tarvinnut pelätä olevansa vääränlainen, elävänsä väärin tai haluavansa vääriä asioita. Pystyin vihdoin hengittämään, ja siksi myös taistelemaan uudella tavalla itseni ja mielenterveyteni eteen, vaikka olen minä tämänkin katon alla itkenyt enemmän kuin sallisin kenellekään. Mutta, en ole kertaakaan halunnut karata - päinvastoin - tämä on se paikka, johon tarvittaessa hakeutua turvaan, ja ehkä juuri sen vuoksi olemme juurtuneet yhdessä juuri Maunulaan.
---
En oikein tiedä miksi aloin juuri nyt kirjoittaa tätä tai saanko varsinkaan kirjoitettua mitään uutta.
Eniten kai halusin kirjoittaa itselleni ylös, että olin tässä hetkessä, näiden ihmisten kanssa ja tässä kaupungissa ihan todella onnellinen. Ja mikä parasta, ensimmäistä kertaa tämä ei ole ollut vain lyhyt ja hassu kausi, jonka jälkeen iskisi ihan kamala masennus, joka ajaisi pois koulusta ja töistä ja elämästä. Kerrankin olen pitänyt kiinni itsestäni.
---
Mutta, kaunisteluvirkkeet sikseen, mitä sitten olen tehnyt toukokuun jälkeen, muuta kuin ollut ah niin onnellinen ja ooh niin hirveän tasapainoinen (ja tasapainoista musta ei kyllä koskaan tule).
Koulurintamalla: minusta tulee ensi vuonna tieto- ja viestintätekniikan insinööri. Koulussa on välillä ollut tosi vaikeaa ilmapiirin ja kurssien järjestelemättömyyden vuoksi, mutta olen saanut kaikki hoidettua loppuun ja muotoillut tutkinnostani ihan omani näköisen.
Urarintamalla: olen edelleen mukana Hello Rubylla. Syksyllä aloitin mukana Oppimossa sekä perustin oman toiminimen, joka on vielä tällä hetkellä hyvin hiljainen puuhastellessani kaikkea muuta kasaan.
Luovalla rintamalla: hurahdin viime tammikuussa planner-juttuihin ja sitä myötä uudelleen kaikkiin muihinkin paperiaskarteluihin. Paperirakkaus on yltynyt siihen pisteeseen asti, että tarvitsen erikseen oman Instagram-tilin tarroille ja teipeille: jeminalovespaper
Ruoka/liikunta/laihdutus-rintamalla: olen lihonut takaisin viime vuonna pudotettuja kiloja, mutta sille ei nyt enää voi mitään muuta kuin päättää jatkaa eteenpäin paremmin. Luulen, että minusta on pikkuhiljaa tulossa jokin vegaanin alalaji, lihansyöntiin en nyt ainakaan enää koskaan palaa. Olen siis myös ruuan suhteen löytänyt uudenlaisen rauhan, ja sen seurauksena onnistunut pysymään samassa painossa koko syksyn. Haluan olla normaalipainoinen, mutta juuri tällä hetkellä motivaatio ei vaan riitä laihduttamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään - ehkä keväällä stten.
Tulevaisuusrintamalla: ensi vuonna haluaisin siis valmistua, laihtua, myydä menestyksekkäästi jotain suunnittelemaani ja yllättäen kirjoittaa taas myös blogia. Haaveilu on perseestä, joten en tuhlaa aikaa siihen vaan teen kaikkeni mitä vaan voin, keksin ja jaksan.
---
Onko täällä enää ketään?
tämä blogi täyttää helmikuussa seitsemän vuotta, tasan viikko sen jälkeen kun minä täytän kaksikymmentäviisi. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista, ja jotenkin samaan aikaan kun tiesin aivan tarkkaan kuka olen ja mitä haluan, en lopulta ehkä oikeasti osannutkaan unelmoida tarpeeksi isosti.
Blogin kirjoittaminen, tämän matkan jatkaminen, on yllättäen viime aikoina tullut puheeksi muutamaankin eri otteeseen ja vielä eri ihmisten kanssa. Tuntuu, että minulla saattaisi olla pienen tauon jälkeen jotain uutta (mutta myös paljon sitä vanhaa) sanottavaa. Joskus yritin vähän liian väkisin kirjoittaa itsestäni ja elämästäni jotain mitä se ei ollut, vaan mitä olisin sen silloin siinä hetkessä halunnut olevan. Minulla oli päässäni idea siitä millaisella ihmisellä olisi onni ja tasapaino - kaksi asiaa, joita minulla ei ollut, mutta joita väsymättä rukoilin.
Keväällä 2013 aloin jutella Facebookissa paljon ystäväni ystävän kanssa. Olimme samalla tavalla hukassa. Olimme yrittäneet opiskella, yrittäneet rakastaa, yrittäneet tehdä asioita, joita onnelliset ja tasapainoiset ihmiset tekevät. Olimme rikki, mutta lopulta se tuska olikin edellytys sille, että meillä on nyt ihmisemme, jonka kanssa se chat-ikkuna täyttyy nykyään ostoslistoista, dogspotting-kuvista sekä ennen kaikkea meidän Tuutikin parhaimmista ilmeistä, ideoista ja ilkivallanteoista.
Nikon luota löysin kodin, josta olin aina haaveillut. Kodin, jossa ei tarvinnut pelätä olevansa vääränlainen, elävänsä väärin tai haluavansa vääriä asioita. Pystyin vihdoin hengittämään, ja siksi myös taistelemaan uudella tavalla itseni ja mielenterveyteni eteen, vaikka olen minä tämänkin katon alla itkenyt enemmän kuin sallisin kenellekään. Mutta, en ole kertaakaan halunnut karata - päinvastoin - tämä on se paikka, johon tarvittaessa hakeutua turvaan, ja ehkä juuri sen vuoksi olemme juurtuneet yhdessä juuri Maunulaan.
---
En oikein tiedä miksi aloin juuri nyt kirjoittaa tätä tai saanko varsinkaan kirjoitettua mitään uutta.
Eniten kai halusin kirjoittaa itselleni ylös, että olin tässä hetkessä, näiden ihmisten kanssa ja tässä kaupungissa ihan todella onnellinen. Ja mikä parasta, ensimmäistä kertaa tämä ei ole ollut vain lyhyt ja hassu kausi, jonka jälkeen iskisi ihan kamala masennus, joka ajaisi pois koulusta ja töistä ja elämästä. Kerrankin olen pitänyt kiinni itsestäni.
---
Mutta, kaunisteluvirkkeet sikseen, mitä sitten olen tehnyt toukokuun jälkeen, muuta kuin ollut ah niin onnellinen ja ooh niin hirveän tasapainoinen (ja tasapainoista musta ei kyllä koskaan tule).
Koulurintamalla: minusta tulee ensi vuonna tieto- ja viestintätekniikan insinööri. Koulussa on välillä ollut tosi vaikeaa ilmapiirin ja kurssien järjestelemättömyyden vuoksi, mutta olen saanut kaikki hoidettua loppuun ja muotoillut tutkinnostani ihan omani näköisen.
Urarintamalla: olen edelleen mukana Hello Rubylla. Syksyllä aloitin mukana Oppimossa sekä perustin oman toiminimen, joka on vielä tällä hetkellä hyvin hiljainen puuhastellessani kaikkea muuta kasaan.
Luovalla rintamalla: hurahdin viime tammikuussa planner-juttuihin ja sitä myötä uudelleen kaikkiin muihinkin paperiaskarteluihin. Paperirakkaus on yltynyt siihen pisteeseen asti, että tarvitsen erikseen oman Instagram-tilin tarroille ja teipeille: jeminalovespaper
Ruoka/liikunta/laihdutus-rintamalla: olen lihonut takaisin viime vuonna pudotettuja kiloja, mutta sille ei nyt enää voi mitään muuta kuin päättää jatkaa eteenpäin paremmin. Luulen, että minusta on pikkuhiljaa tulossa jokin vegaanin alalaji, lihansyöntiin en nyt ainakaan enää koskaan palaa. Olen siis myös ruuan suhteen löytänyt uudenlaisen rauhan, ja sen seurauksena onnistunut pysymään samassa painossa koko syksyn. Haluan olla normaalipainoinen, mutta juuri tällä hetkellä motivaatio ei vaan riitä laihduttamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään - ehkä keväällä stten.
Tulevaisuusrintamalla: ensi vuonna haluaisin siis valmistua, laihtua, myydä menestyksekkäästi jotain suunnittelemaani ja yllättäen kirjoittaa taas myös blogia. Haaveilu on perseestä, joten en tuhlaa aikaa siihen vaan teen kaikkeni mitä vaan voin, keksin ja jaksan.
---
Onko täällä enää ketään?
torstai 28. huhtikuuta 2016
Tämä on minun viides päivitykseni tänä vuonna, ja toukokuu alkaa sunnuntaina. On vaan niin kiire elää! Tuntuu kuin olisin tänä keväänä ottanut kiinni kaiken sen, mistä olen ehkä viime vuosina jäänyt paitsi. Kahdeksas päivä toukokuuta tulee vuosi siitä kun minut uloskirjattiin mielialahäiriökeskuksesta - kirjoitan tästä ehkä liian himpun verran liian usein sosiaalisessa mediassa, mutta olen vaan kerta kaikkiaan niin ylpeä ja onnellinen kaikesta mitä tämä kulunut vuosi on tarkoittanut minulle.
Alan ehkä nyt vasta käsittämään miten paljon masennus ja muut häiriöt vaikuttivat elämääni aina siitä päivästä asti kun lukiossa sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Enkä edes ole uhrannut näille lukioajoille oikein ajatustakaan moneen vuoteen ennen kuin nyt pari päivää sitten avasin Facebook-kutsun, joka alkoi sanoilla "Niin ne vuodet vierivät. On lähes viisi vuotta kulunut siitä, kun kirjoitimme ylioppilaiksi."
VIISI VUOTTA
Tälläinen kutsu tarkoittaa sitä, että alkaa väkisinkin katsomaan omaa elämäänsä taaksepäin, mikä taas johtaa tälläisiin liian pitkiin blogipostauksiin. Olenko saavuttanut mitään mainitsemisen arvoista? Olenko sellaisessa elämäntilanteessa, johon kuvittelin päätyväni kun silloin viisi vuotta (!!!) sitten painoimme valkolakit päähämme siellä pikkukunnan liikuntasalissa? Entä kaikki vanhat ystävät? Elävätkö he niin kuin suunnittelivat viisi vuotta sitten? Niillä suunnitelmilla ei itsessään ole oikeastaan mitään merkitystä, mutta kaikella niihin vaikuttaneilla onkin. Mitä tapahtui tässä välissä, että ne suunnitelmat toteutuivat tai olivat toteutumatta? Oliko hyvä vai huono asia, että kaikki meni tai oli menemättä niinkuin piti? Mistä piti luopua? Mitä sai takaisin? Mikä hyvä johtikin huonoon, ja mikä huono hyvään? Oliko kenellekään hyötyä laudatureista tai haittaa improbatureista? Tai haittaa laudatureista, hyötyä improbatureista?
Minun vastaukseni lyhyesti: oikeastaan kaikki on eri tavalla kuin viisi vuotta sitten odotin. Mutta oikeastaan kaikki on paremmin kuin odotin edes vuosi sitten. Ja niillä arvosanoilla ei tee kerta kaikkiaan mitään.
Takaisin tähän kevääseen.
(Tarinaan siitä, miten vuodessa voikaan vihdoin, monen vuoden taistelun jälkeen alkaakin parantua kaikista häiriöistä ja haavoista - siihen palaan myöhemmin kun on enemmän aikaa.)
Tämä kevät on ollut hullu! Aivan käsittämättömän kirkas ja selkeä. En enää elä sumussa. Viikot menevät ohi nopeammin kuin koskaan ennen, mutta olen elänyt kevään jokaisen päivän reippaammin kuin ikinä osasinkaan edes haaveilla. Päivät kuluvat nopeasti, mutta muistan niistä jokaisen! En enää vain ole vaan myös oikeasti elän.
Hulluinta tässä keväässä on ehdottomasti ollut Hello Ruby. Tammikuussa kirjoitin hirveällä kiireellä rästiin jäänyttä koulutehtäväksi määrättyä blogia, ja nappasin meidän kirjahyllystä iloisen värisen lastenkirjan. Syksyllä minua oli nimittäin hurjasti ärsyttänyt meidän koulun jääräpää-miehet, jotka ei vaan ymmärrä - joten päätin kiireessä ja puolituohtuneena kirjoittaa heille tytöstä nimeltä Ruby. "Jos Rubykin osaa niin osaan minäkin, ärrinmurrin!"
Tekstissä piti olla linkkejä, joten päädyin tietenkin selaamaan Hello Rubyn nettisivuja. Kävin kaiken läpi ja ihan viimeiseksi klikkasin linkkiä yhteydenottolomakkeeseen, johon kirjoitin elämänkertani vältelläkseni itse koulutehtävän kirjoittamista. Ja nyt, muutama kuukausi tammikuun jälkeen, elämänkertaani on tullut yksi iso luku lisää.
Sen nimi on "Hello Ruby - kuinka minusta tuli intern, office manager, content creator, coder, craft wizard, dog lover ja ennen kaikkea confident human being".
Hello Rubyn lisäksi olen paahtanut läpi insinööriopintojani. Minusta tulee jonkin näköinen web developer, mutta sellainen saattaa helposti olla hirveän tylsää, joten olen laittanut koko insinööritutkintoani uusiksi. Yksi osa tätä uudistustyötäni on Lahden avoin ammattikorkeakoulu, jossa käyn muotoiluinstituutin puolella valinnaisia opintojani. Nyt keväällä olen käynyt Lahdessa visuaalisen suunnittelun kurssilla, joka on antanut ihan hirveästi eväitä sekä työhöni että opintoihini.
Tässä esimerkiksi on kuva hiilellä luomastani Vincentistä, joka itse asiassa piirrettiin väärin päin! Ensin jokainen valitsi mallikuvan muutamasta vaihtoehdosta, ja sitten se pitikin kiinnittää tauluun ylösalaisin. Ideana tässä oli se, että tällä tavoin emme voineetkaan enää piirtää ihmistä, vaan ikään kuin pakotimme aivomme näkemään ainoastaan valot ja varjot.
Kisu-sähkökaappi taas on Lahden kaupuginkirjaston läheltä. Silloin oli ehkä kevään kaunein ilta.
Hello Ruby on täynnä luovia ihmisiä. Olen aina pitänyt itseänikin luovana, mutta viime vuosina minulta on puuttunut se tärkeä palo myös oikeasti tehdä ja kokeilla juttuja, maalata ja kirjoittaa, opetella uusia juttuja, epäonnistua ja onnistua. Olen etsinyt sitä kauan, mutta lopulta tarvittiinkin ympärille vain oikeat ihmiset, jotka inspiroivat tekemisillään itseäkin yrittämään. Tämä on minulle jotenkin uusi juttu, koska aina olen tottunut olemaan ja tekemään omissa oloissani peittääkseni kaikki pienimmätkin epäonnistumiset.
Tässä vaiheessa kirjoittaminen (ja varmasti lukeminenkin) alkaa jo kyllästyttää, joten käydään viimeiset kuvat nopeasti ja tylsästi läpi.
1. Helmi muutti Helsinkiin. Se on parasta.
2. Tuutsu on edelleen maailman paras kisu.
3. Tuutsu on edelleen maailman tyhmin kisu.
4. Kevätvaatteet on kivoja.
5. Pilkut on kivoja.
6. Kevät on kiva.
7. Elämä on kiva.
8. On hyvä olla.
Alan ehkä nyt vasta käsittämään miten paljon masennus ja muut häiriöt vaikuttivat elämääni aina siitä päivästä asti kun lukiossa sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Enkä edes ole uhrannut näille lukioajoille oikein ajatustakaan moneen vuoteen ennen kuin nyt pari päivää sitten avasin Facebook-kutsun, joka alkoi sanoilla "Niin ne vuodet vierivät. On lähes viisi vuotta kulunut siitä, kun kirjoitimme ylioppilaiksi."
VIISI VUOTTA
Tälläinen kutsu tarkoittaa sitä, että alkaa väkisinkin katsomaan omaa elämäänsä taaksepäin, mikä taas johtaa tälläisiin liian pitkiin blogipostauksiin. Olenko saavuttanut mitään mainitsemisen arvoista? Olenko sellaisessa elämäntilanteessa, johon kuvittelin päätyväni kun silloin viisi vuotta (!!!) sitten painoimme valkolakit päähämme siellä pikkukunnan liikuntasalissa? Entä kaikki vanhat ystävät? Elävätkö he niin kuin suunnittelivat viisi vuotta sitten? Niillä suunnitelmilla ei itsessään ole oikeastaan mitään merkitystä, mutta kaikella niihin vaikuttaneilla onkin. Mitä tapahtui tässä välissä, että ne suunnitelmat toteutuivat tai olivat toteutumatta? Oliko hyvä vai huono asia, että kaikki meni tai oli menemättä niinkuin piti? Mistä piti luopua? Mitä sai takaisin? Mikä hyvä johtikin huonoon, ja mikä huono hyvään? Oliko kenellekään hyötyä laudatureista tai haittaa improbatureista? Tai haittaa laudatureista, hyötyä improbatureista?
Minun vastaukseni lyhyesti: oikeastaan kaikki on eri tavalla kuin viisi vuotta sitten odotin. Mutta oikeastaan kaikki on paremmin kuin odotin edes vuosi sitten. Ja niillä arvosanoilla ei tee kerta kaikkiaan mitään.
Takaisin tähän kevääseen.
(Tarinaan siitä, miten vuodessa voikaan vihdoin, monen vuoden taistelun jälkeen alkaakin parantua kaikista häiriöistä ja haavoista - siihen palaan myöhemmin kun on enemmän aikaa.)
Tämä kevät on ollut hullu! Aivan käsittämättömän kirkas ja selkeä. En enää elä sumussa. Viikot menevät ohi nopeammin kuin koskaan ennen, mutta olen elänyt kevään jokaisen päivän reippaammin kuin ikinä osasinkaan edes haaveilla. Päivät kuluvat nopeasti, mutta muistan niistä jokaisen! En enää vain ole vaan myös oikeasti elän.
Hulluinta tässä keväässä on ehdottomasti ollut Hello Ruby. Tammikuussa kirjoitin hirveällä kiireellä rästiin jäänyttä koulutehtäväksi määrättyä blogia, ja nappasin meidän kirjahyllystä iloisen värisen lastenkirjan. Syksyllä minua oli nimittäin hurjasti ärsyttänyt meidän koulun jääräpää-miehet, jotka ei vaan ymmärrä - joten päätin kiireessä ja puolituohtuneena kirjoittaa heille tytöstä nimeltä Ruby. "Jos Rubykin osaa niin osaan minäkin, ärrinmurrin!"
Tekstissä piti olla linkkejä, joten päädyin tietenkin selaamaan Hello Rubyn nettisivuja. Kävin kaiken läpi ja ihan viimeiseksi klikkasin linkkiä yhteydenottolomakkeeseen, johon kirjoitin elämänkertani vältelläkseni itse koulutehtävän kirjoittamista. Ja nyt, muutama kuukausi tammikuun jälkeen, elämänkertaani on tullut yksi iso luku lisää.
Sen nimi on "Hello Ruby - kuinka minusta tuli intern, office manager, content creator, coder, craft wizard, dog lover ja ennen kaikkea confident human being".
Hello Rubyn lisäksi olen paahtanut läpi insinööriopintojani. Minusta tulee jonkin näköinen web developer, mutta sellainen saattaa helposti olla hirveän tylsää, joten olen laittanut koko insinööritutkintoani uusiksi. Yksi osa tätä uudistustyötäni on Lahden avoin ammattikorkeakoulu, jossa käyn muotoiluinstituutin puolella valinnaisia opintojani. Nyt keväällä olen käynyt Lahdessa visuaalisen suunnittelun kurssilla, joka on antanut ihan hirveästi eväitä sekä työhöni että opintoihini.
Tässä esimerkiksi on kuva hiilellä luomastani Vincentistä, joka itse asiassa piirrettiin väärin päin! Ensin jokainen valitsi mallikuvan muutamasta vaihtoehdosta, ja sitten se pitikin kiinnittää tauluun ylösalaisin. Ideana tässä oli se, että tällä tavoin emme voineetkaan enää piirtää ihmistä, vaan ikään kuin pakotimme aivomme näkemään ainoastaan valot ja varjot.
Kisu-sähkökaappi taas on Lahden kaupuginkirjaston läheltä. Silloin oli ehkä kevään kaunein ilta.
Hello Ruby on täynnä luovia ihmisiä. Olen aina pitänyt itseänikin luovana, mutta viime vuosina minulta on puuttunut se tärkeä palo myös oikeasti tehdä ja kokeilla juttuja, maalata ja kirjoittaa, opetella uusia juttuja, epäonnistua ja onnistua. Olen etsinyt sitä kauan, mutta lopulta tarvittiinkin ympärille vain oikeat ihmiset, jotka inspiroivat tekemisillään itseäkin yrittämään. Tämä on minulle jotenkin uusi juttu, koska aina olen tottunut olemaan ja tekemään omissa oloissani peittääkseni kaikki pienimmätkin epäonnistumiset.
Tässä vaiheessa kirjoittaminen (ja varmasti lukeminenkin) alkaa jo kyllästyttää, joten käydään viimeiset kuvat nopeasti ja tylsästi läpi.
1. Helmi muutti Helsinkiin. Se on parasta.
2. Tuutsu on edelleen maailman paras kisu.
3. Tuutsu on edelleen maailman tyhmin kisu.
4. Kevätvaatteet on kivoja.
5. Pilkut on kivoja.
6. Kevät on kiva.
7. Elämä on kiva.
8. On hyvä olla.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2016
Eilen pidimme Kahvilakerhon ensimmäisen vihkopajan, ja ensi viikolla on heti seuraava.
Ohjeet löytyvät esimerkiksi näiltä videoilta:
kansi: https://www.youtube.com/watch?v=NAQ6wuXIShk
insertit: https://www.youtube.com/watch?v=_s0Sb741aBw
Tällä mallilla saa superhelposti tehtyä tosi kivan näköisen muistikirjan, joka näyttää juuri siltä kuin itse haluaa. Minä käytin kanteen scrapbook-paperia, mutta senkin voi tehdä kierrätysmateriaaleista. Sivuina minulla taas on vanhoista lehdistä leikattuja papereita, vanhan matikanvihon tyhjiksi jääneitä viimeisiä sivuja sekä vielä vähän paksumpaa luonnostelupaperia, joka kestää vähän vesivärejäkin.
Minä tein omastani selkeästi tälläisen art journal-tyyppisen ratkaisun, johon saa liimailtua kaikenlaisia muistoja - vaikkapa teepusseja ja kuivattuja kukkia, mitä vaan oikeastaan keksiikään!
Nämä kuvat on vähän surkeita, varsinkin kun tämä meidän ruokapöydän pinta on nähnyt parhaat päivänsä. Ainakin sitä on rakastettu.
maanantai 28. maaliskuuta 2016
Voi, että elämä on hyvää.
On opinnot, on maailman paras työ. On käsittämättömiä ihmisiä. On aurinko, Lidlin proteiinisämpylät ja kalenteri täynnä tarroja.
Sanoisin, että on inspiraatio.
maanantai 22. helmikuuta 2016
Kahvilakerhoista enemmän tekstiä täällä: postaus kahvilakerhoista
Linkki Joensuun kahvilakerhon Facebook-ryhmään
Ryhmässä on tällä hetkellä vain viisi jäsentä, joten kovasti kaivattaisiin uusia tyttöjä (ja miksei poikiakin!) mukaan toimintaan! Kirjoitan myöhemmin meidän Kahvilakerhopäivästä, jota vietimme nyt lauantaina Turussa, mutta lyhyesti haluan vain sanoa, että kahvilakerhot on oikeasti parhautta. Kakkua, uusia ihmisiä, paljon naurua! Minulle ja niin monelle muulle (<3) nämä ihmiset ovat maailman tärkeimpiä. Tule siis mukaan, et voi ainakaan hävitä mitään! :-)
PS Tulossa vielä jättipostaus Kööpenhaminastakin, on vaan ollut kiire!
Linkki Joensuun kahvilakerhon Facebook-ryhmään
Ryhmässä on tällä hetkellä vain viisi jäsentä, joten kovasti kaivattaisiin uusia tyttöjä (ja miksei poikiakin!) mukaan toimintaan! Kirjoitan myöhemmin meidän Kahvilakerhopäivästä, jota vietimme nyt lauantaina Turussa, mutta lyhyesti haluan vain sanoa, että kahvilakerhot on oikeasti parhautta. Kakkua, uusia ihmisiä, paljon naurua! Minulle ja niin monelle muulle (<3) nämä ihmiset ovat maailman tärkeimpiä. Tule siis mukaan, et voi ainakaan hävitä mitään! :-)
PS Tulossa vielä jättipostaus Kööpenhaminastakin, on vaan ollut kiire!
perjantai 12. helmikuuta 2016
Hei!
Haluan vaan tällä lailla aika pikaisesti ja yhtään sen enempiä miettimättä kirjoitella parista jutusta.
Ensinnäkin, olen ollut koko tammikuun hiljaa! Elämä on vienyt mennessään, ja onneksi ihan vain hyvällä tavalla. Vihdoinkin puolentoista vuoden yleisempien opintojen jälkeen pääsin oikeasti kuunnolla aloittamaan pääaineeni (moderni web-kehitys - lupaan, että kuulostaa paljon jännittävämmältä kuin onkaan, hehe), ja jännitystä ja iloa on tuottanut myös tulevan kevään ja kesän työharjoittelukuviot, joista en ainakaan vielä uskalla kertoa sen enempää. Sanonpa vaan, että olen ihan äärimmäisen onnellinen jutuista, joita maailma on nyt eteeni petaamassa!
Sitten: haluan puhua tästä blogista. Viime keväänä siirsin kaikki vanhat postaukset piiloon, oli ikään kuin saatava mahdollisuus aloittaa kirjoittaminen ihan puhtaalta pöydältä. En silloin tiennyt, että minkälaisella aikataululla palauttaisin vanhat jutut näkyviin kaikille tai että tekisinkö sitä ollenkaan, mutta nyt ne tekivät paluun. Kävin kaikki postaukset vuosilta 2010-2015 läpi, siivosin niiden HTML-sotkut ja poistin postauksia, joiden kuvat tai vaikkapa YouTube-videot eivät enää olleetkaan olemassa ja tilalla oli vain tyhjiä kuvakkeita. Muuten en halunnut sensuroida itseäni, vaikka mieli olisi kovasti tehnytkin.
Toivon, että jaksaisin jossain vaiheessa kirjoittaa enemmänkin menneistä vuosista. Minulle kun tuli vanhoja tekstejä lukiessa sellainen olo, että joitain teistä on kyllä varmasti hirvittänyt minun tahti tehdä ja päättää asioista.
Ensiksi: syksyllä 2011 lähdin au pairiksi Sveitsiin. Rakastuin Geneven seutuun kun vierailimme Cernissä abivuotenamme fysiikan ryhmämme kanssa. Valitettavasti minulle valikoitui silloin jotenkin ihan vääränlainen perhe, ja tulinkin sieltä takaisin kotiin parin kuukauden jälkeen.
Odotin, että olisi vaikeaa ja itkuja herättävää lukea Sveitsin aikaisia postauksia, mutta lopulta fiilis olikin ihan erilainen! Tiedättekö kun, tunnistin kyllä sen pienen lukiolais-jeminan, jonka kirjoituksia olin käynyt läpi helmikuusta 2010 aina sinne kesään 2011 asti, mutta minua suorastaan hävetti ja nauratti osa jutuistani, koska en vaan kerta kaikkiaan aina ole niissä oma itseni. En usko, että olen tajunnut sitä silloin itse, mutta se pieni jemina on selvästi luullut, että vaikkapa kuuntelemalla tiettyjä levyjä ja lukemalla tiettyjä kirjoja (tai pahimmissa tapauksissa: väittämällä tekevänsä niin) tulisi tietynlaiseksi ihmiseksi. Lisäksi näin viikkoa vaille 24-vuotiaana, viisi-kuusi vuotta myöhemmin on sanottava, että voi saatana olen osannut olla aivan todella ärsyttävä. Naurattaa ajatellakin, että mitä vaikkapa ehkä blogiini törmänneet lukiokaverit ovat ajatelleet jutuistani. Ja olen valitettavasti aika varma, että olen täyttänyt Facebook-seinääni blogilinkeillä kohtuullisen ahkerasti.
Mutta! Mitä olinkaan kirjoittamassa Sveitsistä.
Vaikka olin lopulta siellä vain sen parisen kuukautta, niin siinä ajassa ehti ihan selvästi tapahtua jotakin suurta.
(Niko ehdotti aikuistumista kun eilen illalla juttelimme havainnoistani.)
Olin siis käymässä postauksiani läpi vanhimmasta uusimpaan päin, ja yhtäkkiä jemina ei enää ärsyttänytkään minua. En enää pyöritellyt silmiäni tai joutunut joka lauseen kohdalla miettimään, että pitäisköhän vaan poistaa koko paska ikiajoiksi internetistä.
Yhtäkkiä luinkin tekstejä sellaiselta ihmiseltä, jonka tunnen vielä nytkin.
Niiden parin kuukauden aikana olen selvästi löytänyt jotain, minkä ansiosta minun ei enää tarvinnut valehdella, että juujuu, Paolo Coelhoa täällä vaan luetaan aina tukka sievästi kiharalla, teemuki juuri sopivasti kirjoituspöydälle aseteltuna, vaan yhtäkkiä minulla olikin ikäänkuin lupa juoda kokista ja olla miettimättä ihan niin paljon maailmanpoliittisia kysymyksiä. Olen enemmän tai vähemmän tietoisesti yrittänyt työntää Sveitsin pois mielestäni, joten oli huikea saada huomata jotain tälläistä. Joten, minun on kaikesta huolimatta pakko kiittää sitä typerää lukiolaisjeminaa, joka päätti aloittaa matkansa maailmankaikkeuteen.
Sitten (... tästä tuleekin valtava teksti):
kirjastopojasta.
Voi voi kun jemina jaksoikin kirjoittaa kirjastopojasta. Tuosta mystisestä tulevasta poikaystävästä, joka pukeutuisi värikkäisiin neuleisiin ja kuuntelisi The Smithsiä LP-levyiltä, ja jonka elämän suurin tarkoitus olisi löytää kaupungin paras brunssi, heti kun poliittisilta luottamustehtäviltään ehtisi.
Ja minä todella yritin löytää sitä poikaa kaikkialta - jos silloin olisi ollut Tinder, niin minulla ei varmaankaan olisi riittänyt aikaa millekään muulle.
En tietenkään ikinä kirjoittanut blogiin miljoonista ihastumisista (paitsi tietenkin "salaa" rivien väleissä) mutta jos nyt pitäisi tiivistää villit sinkkuvuoteni Turussa jotenkin sopivasti, niin sanottakoon, että villiä oli korkeintaan minun säärikarvojeni pituus.
Mutta, sitten yhtäkkiä ilmestyikin se kirjastopoika, niin minun elämään kuin tänne blogiinkin. Enkä ennen tätä helmikuista luku-urakkaani ollut ymmärtänyt, että valitettavasti vaikutti kyllä tasan siltä, että lähdin ensimmäisen vähänkään kiinnostusta minua kohtaan herättäneen pojan mukana Helsinkiin.
Todellisuudessa olin tuntenut Nikon jo pitkään yhteisen ystävän kautta. Meillä oli ja on niin paljon yhteistä, että tarvitsimme vain oikean ajan ja paikan, että lopulta löysimme meidät. Myönnän, että muutin Helsinkiin aika äkkiä kaikilla mittareilla, mutta minulla ei jotenkaan ollut enää muita vaihtoehtoja - ei sillä että olisin edes kaivannut niitä. Luotan maailmaan, ja kaikella on aina ollut tarkoitus minun elämässä. Siksi luotin Nikoon ja Helsinkiin, ja lähdin.
Näin vanhoja juttuja läpikäydessä tietenkin myös valtavan määrän kuvia Turun kodista ja riennoista. Ne on ehkä vähän söpömpiä ja kauniimpia kuin Helsingissä, mutta niistä puuttuu se, mikä minulle nyt on tärkeintä. Niissä kuvissa ei ole Nikoa, ei ole Tuutikkia, ei ole päämääriä. On vaan valtava lista Tumblrista vietyjä haavekuvia, joista yksikään ei onneksi tullut toteen.
Melkein viimeiseksi: tällä blogilla on aina ollut ja tulee aina olemaan tulevaisuus. En ehkä enää kirjoita 200 postausta vuodessa, mutta kirjoitan joka tapauksessa. Minun matka maailmankaikkeuteen on vielä pahasti kesken, eikä minulla ole mitään aikomusta jättää matkaa kesken. Olen nyt rakentanut blogin ulkoasun sellaiseksi, että ensimmäistä kertaan pariin vuoteen se suorastaan inspiroi minua. Täältä puuttuu vielä esimerkiksi linkit kahvilakerhoihin ja suosikkiblogeihin, mutta kaikki palautuu kyllä aikanaan. Toivon myös jaksavani lisätä kaikkiin vanhoihin teksteihin sopivat tunnisteet, mutta senkin urakan aion suorittaa pikkuhiljaa.
Huomenna aamulla minä ja Eerika lennämme pienelle lomalle Kööpenhaminaan. Jos jollakulla on vinkkejä siitä, mitä meidän ihan ehdottomasti pitäisi nähdä, niin kertokaa! Olen myös pohtinut, etten kantaisikaan mukana järjestelmäkameraa, vaan yrittäisinkin tehdä viikonlopusta jonkinlaisen videon. Katsotaan miten sille idealle käy!
Kiitos, että olette olleet täällä kuusi vuotta.
Haluan vaan tällä lailla aika pikaisesti ja yhtään sen enempiä miettimättä kirjoitella parista jutusta.
Ensinnäkin, olen ollut koko tammikuun hiljaa! Elämä on vienyt mennessään, ja onneksi ihan vain hyvällä tavalla. Vihdoinkin puolentoista vuoden yleisempien opintojen jälkeen pääsin oikeasti kuunnolla aloittamaan pääaineeni (moderni web-kehitys - lupaan, että kuulostaa paljon jännittävämmältä kuin onkaan, hehe), ja jännitystä ja iloa on tuottanut myös tulevan kevään ja kesän työharjoittelukuviot, joista en ainakaan vielä uskalla kertoa sen enempää. Sanonpa vaan, että olen ihan äärimmäisen onnellinen jutuista, joita maailma on nyt eteeni petaamassa!
Sitten: haluan puhua tästä blogista. Viime keväänä siirsin kaikki vanhat postaukset piiloon, oli ikään kuin saatava mahdollisuus aloittaa kirjoittaminen ihan puhtaalta pöydältä. En silloin tiennyt, että minkälaisella aikataululla palauttaisin vanhat jutut näkyviin kaikille tai että tekisinkö sitä ollenkaan, mutta nyt ne tekivät paluun. Kävin kaikki postaukset vuosilta 2010-2015 läpi, siivosin niiden HTML-sotkut ja poistin postauksia, joiden kuvat tai vaikkapa YouTube-videot eivät enää olleetkaan olemassa ja tilalla oli vain tyhjiä kuvakkeita. Muuten en halunnut sensuroida itseäni, vaikka mieli olisi kovasti tehnytkin.
Toivon, että jaksaisin jossain vaiheessa kirjoittaa enemmänkin menneistä vuosista. Minulle kun tuli vanhoja tekstejä lukiessa sellainen olo, että joitain teistä on kyllä varmasti hirvittänyt minun tahti tehdä ja päättää asioista.
Ensiksi: syksyllä 2011 lähdin au pairiksi Sveitsiin. Rakastuin Geneven seutuun kun vierailimme Cernissä abivuotenamme fysiikan ryhmämme kanssa. Valitettavasti minulle valikoitui silloin jotenkin ihan vääränlainen perhe, ja tulinkin sieltä takaisin kotiin parin kuukauden jälkeen.
Odotin, että olisi vaikeaa ja itkuja herättävää lukea Sveitsin aikaisia postauksia, mutta lopulta fiilis olikin ihan erilainen! Tiedättekö kun, tunnistin kyllä sen pienen lukiolais-jeminan, jonka kirjoituksia olin käynyt läpi helmikuusta 2010 aina sinne kesään 2011 asti, mutta minua suorastaan hävetti ja nauratti osa jutuistani, koska en vaan kerta kaikkiaan aina ole niissä oma itseni. En usko, että olen tajunnut sitä silloin itse, mutta se pieni jemina on selvästi luullut, että vaikkapa kuuntelemalla tiettyjä levyjä ja lukemalla tiettyjä kirjoja (tai pahimmissa tapauksissa: väittämällä tekevänsä niin) tulisi tietynlaiseksi ihmiseksi. Lisäksi näin viikkoa vaille 24-vuotiaana, viisi-kuusi vuotta myöhemmin on sanottava, että voi saatana olen osannut olla aivan todella ärsyttävä. Naurattaa ajatellakin, että mitä vaikkapa ehkä blogiini törmänneet lukiokaverit ovat ajatelleet jutuistani. Ja olen valitettavasti aika varma, että olen täyttänyt Facebook-seinääni blogilinkeillä kohtuullisen ahkerasti.
Mutta! Mitä olinkaan kirjoittamassa Sveitsistä.
Vaikka olin lopulta siellä vain sen parisen kuukautta, niin siinä ajassa ehti ihan selvästi tapahtua jotakin suurta.
(Niko ehdotti aikuistumista kun eilen illalla juttelimme havainnoistani.)
Olin siis käymässä postauksiani läpi vanhimmasta uusimpaan päin, ja yhtäkkiä jemina ei enää ärsyttänytkään minua. En enää pyöritellyt silmiäni tai joutunut joka lauseen kohdalla miettimään, että pitäisköhän vaan poistaa koko paska ikiajoiksi internetistä.
Yhtäkkiä luinkin tekstejä sellaiselta ihmiseltä, jonka tunnen vielä nytkin.
Niiden parin kuukauden aikana olen selvästi löytänyt jotain, minkä ansiosta minun ei enää tarvinnut valehdella, että juujuu, Paolo Coelhoa täällä vaan luetaan aina tukka sievästi kiharalla, teemuki juuri sopivasti kirjoituspöydälle aseteltuna, vaan yhtäkkiä minulla olikin ikäänkuin lupa juoda kokista ja olla miettimättä ihan niin paljon maailmanpoliittisia kysymyksiä. Olen enemmän tai vähemmän tietoisesti yrittänyt työntää Sveitsin pois mielestäni, joten oli huikea saada huomata jotain tälläistä. Joten, minun on kaikesta huolimatta pakko kiittää sitä typerää lukiolaisjeminaa, joka päätti aloittaa matkansa maailmankaikkeuteen.
Sitten (... tästä tuleekin valtava teksti):
kirjastopojasta.
Voi voi kun jemina jaksoikin kirjoittaa kirjastopojasta. Tuosta mystisestä tulevasta poikaystävästä, joka pukeutuisi värikkäisiin neuleisiin ja kuuntelisi The Smithsiä LP-levyiltä, ja jonka elämän suurin tarkoitus olisi löytää kaupungin paras brunssi, heti kun poliittisilta luottamustehtäviltään ehtisi.
Ja minä todella yritin löytää sitä poikaa kaikkialta - jos silloin olisi ollut Tinder, niin minulla ei varmaankaan olisi riittänyt aikaa millekään muulle.
En tietenkään ikinä kirjoittanut blogiin miljoonista ihastumisista (paitsi tietenkin "salaa" rivien väleissä) mutta jos nyt pitäisi tiivistää villit sinkkuvuoteni Turussa jotenkin sopivasti, niin sanottakoon, että villiä oli korkeintaan minun säärikarvojeni pituus.
Mutta, sitten yhtäkkiä ilmestyikin se kirjastopoika, niin minun elämään kuin tänne blogiinkin. Enkä ennen tätä helmikuista luku-urakkaani ollut ymmärtänyt, että valitettavasti vaikutti kyllä tasan siltä, että lähdin ensimmäisen vähänkään kiinnostusta minua kohtaan herättäneen pojan mukana Helsinkiin.
Todellisuudessa olin tuntenut Nikon jo pitkään yhteisen ystävän kautta. Meillä oli ja on niin paljon yhteistä, että tarvitsimme vain oikean ajan ja paikan, että lopulta löysimme meidät. Myönnän, että muutin Helsinkiin aika äkkiä kaikilla mittareilla, mutta minulla ei jotenkaan ollut enää muita vaihtoehtoja - ei sillä että olisin edes kaivannut niitä. Luotan maailmaan, ja kaikella on aina ollut tarkoitus minun elämässä. Siksi luotin Nikoon ja Helsinkiin, ja lähdin.
Näin vanhoja juttuja läpikäydessä tietenkin myös valtavan määrän kuvia Turun kodista ja riennoista. Ne on ehkä vähän söpömpiä ja kauniimpia kuin Helsingissä, mutta niistä puuttuu se, mikä minulle nyt on tärkeintä. Niissä kuvissa ei ole Nikoa, ei ole Tuutikkia, ei ole päämääriä. On vaan valtava lista Tumblrista vietyjä haavekuvia, joista yksikään ei onneksi tullut toteen.
Melkein viimeiseksi: tällä blogilla on aina ollut ja tulee aina olemaan tulevaisuus. En ehkä enää kirjoita 200 postausta vuodessa, mutta kirjoitan joka tapauksessa. Minun matka maailmankaikkeuteen on vielä pahasti kesken, eikä minulla ole mitään aikomusta jättää matkaa kesken. Olen nyt rakentanut blogin ulkoasun sellaiseksi, että ensimmäistä kertaan pariin vuoteen se suorastaan inspiroi minua. Täältä puuttuu vielä esimerkiksi linkit kahvilakerhoihin ja suosikkiblogeihin, mutta kaikki palautuu kyllä aikanaan. Toivon myös jaksavani lisätä kaikkiin vanhoihin teksteihin sopivat tunnisteet, mutta senkin urakan aion suorittaa pikkuhiljaa.
Huomenna aamulla minä ja Eerika lennämme pienelle lomalle Kööpenhaminaan. Jos jollakulla on vinkkejä siitä, mitä meidän ihan ehdottomasti pitäisi nähdä, niin kertokaa! Olen myös pohtinut, etten kantaisikaan mukana järjestelmäkameraa, vaan yrittäisinkin tehdä viikonlopusta jonkinlaisen videon. Katsotaan miten sille idealle käy!
Kiitos, että olette olleet täällä kuusi vuotta.
Tilaa:
Blogitekstit (
Atom)
