helmikuun terveisiä

Hei!

Haluan vaan tällä lailla aika pikaisesti ja yhtään sen enempiä miettimättä kirjoitella parista jutusta.

Ensinnäkin, olen ollut koko tammikuun hiljaa! Elämä on vienyt mennessään, ja onneksi ihan vain hyvällä tavalla. Vihdoinkin puolentoista vuoden yleisempien opintojen jälkeen pääsin oikeasti kuunnolla aloittamaan pääaineeni (moderni web-kehitys - lupaan, että kuulostaa paljon jännittävämmältä kuin onkaan, hehe), ja jännitystä ja iloa on tuottanut myös tulevan kevään ja kesän työharjoittelukuviot, joista en ainakaan vielä uskalla kertoa sen enempää. Sanonpa vaan, että olen ihan äärimmäisen onnellinen jutuista, joita maailma on nyt eteeni petaamassa!

Sitten: haluan puhua tästä blogista. Viime keväänä siirsin kaikki vanhat postaukset piiloon, oli ikään kuin saatava mahdollisuus aloittaa kirjoittaminen ihan puhtaalta pöydältä. En silloin tiennyt, että minkälaisella aikataululla palauttaisin vanhat jutut näkyviin kaikille tai että tekisinkö sitä ollenkaan, mutta nyt ne tekivät paluun. Kävin kaikki postaukset vuosilta 2010-2015 läpi, siivosin niiden HTML-sotkut ja poistin postauksia, joiden kuvat tai vaikkapa YouTube-videot eivät enää olleetkaan olemassa ja tilalla oli vain tyhjiä kuvakkeita. Muuten en halunnut sensuroida itseäni, vaikka mieli olisi kovasti tehnytkin.

Toivon, että jaksaisin jossain vaiheessa kirjoittaa enemmänkin menneistä vuosista. Minulle kun tuli vanhoja tekstejä lukiessa sellainen olo, että joitain teistä on kyllä varmasti hirvittänyt minun tahti tehdä ja päättää asioista.

Ensiksi: syksyllä 2011 lähdin au pairiksi Sveitsiin. Rakastuin Geneven seutuun kun vierailimme Cernissä abivuotenamme fysiikan ryhmämme kanssa. Valitettavasti minulle valikoitui silloin jotenkin ihan vääränlainen perhe, ja tulinkin sieltä takaisin kotiin parin kuukauden jälkeen.

Odotin, että olisi vaikeaa ja itkuja herättävää lukea Sveitsin aikaisia postauksia, mutta lopulta fiilis olikin ihan erilainen! Tiedättekö kun, tunnistin kyllä sen pienen lukiolais-jeminan, jonka kirjoituksia olin käynyt läpi helmikuusta 2010 aina sinne kesään 2011 asti, mutta minua suorastaan hävetti ja nauratti osa jutuistani, koska en vaan kerta kaikkiaan aina ole niissä oma itseni. En usko, että olen tajunnut sitä silloin itse, mutta se pieni jemina on selvästi luullut, että vaikkapa kuuntelemalla tiettyjä levyjä ja lukemalla tiettyjä kirjoja (tai pahimmissa tapauksissa: väittämällä tekevänsä niin) tulisi tietynlaiseksi ihmiseksi. Lisäksi näin viikkoa vaille 24-vuotiaana, viisi-kuusi vuotta myöhemmin on sanottava, että voi saatana olen osannut olla aivan todella ärsyttävä. Naurattaa ajatellakin, että mitä vaikkapa ehkä blogiini törmänneet lukiokaverit ovat ajatelleet jutuistani. Ja olen valitettavasti aika varma, että olen täyttänyt Facebook-seinääni blogilinkeillä kohtuullisen ahkerasti.

Mutta! Mitä olinkaan kirjoittamassa Sveitsistä.

Vaikka olin lopulta siellä vain sen parisen kuukautta, niin siinä ajassa ehti ihan selvästi tapahtua jotakin suurta.

(Niko ehdotti aikuistumista kun eilen illalla juttelimme havainnoistani.)

Olin siis käymässä postauksiani läpi vanhimmasta uusimpaan päin, ja yhtäkkiä jemina ei enää ärsyttänytkään minua. En enää pyöritellyt silmiäni tai joutunut joka lauseen kohdalla miettimään, että pitäisköhän vaan poistaa koko paska ikiajoiksi internetistä.

Yhtäkkiä luinkin tekstejä sellaiselta ihmiseltä, jonka tunnen vielä nytkin.

Niiden parin kuukauden aikana olen selvästi löytänyt jotain, minkä ansiosta minun ei enää tarvinnut valehdella, että juujuu, Paolo Coelhoa täällä vaan luetaan aina tukka sievästi kiharalla, teemuki juuri sopivasti kirjoituspöydälle aseteltuna, vaan yhtäkkiä minulla olikin ikäänkuin lupa juoda kokista ja olla miettimättä ihan niin paljon maailmanpoliittisia kysymyksiä. Olen enemmän tai vähemmän tietoisesti yrittänyt työntää Sveitsin pois mielestäni, joten oli huikea saada huomata jotain tälläistä. Joten, minun on kaikesta huolimatta pakko kiittää sitä typerää lukiolaisjeminaa, joka päätti aloittaa matkansa maailmankaikkeuteen.

Sitten (... tästä tuleekin valtava teksti):

kirjastopojasta.

Voi voi kun jemina jaksoikin kirjoittaa kirjastopojasta. Tuosta mystisestä tulevasta poikaystävästä, joka pukeutuisi värikkäisiin neuleisiin ja kuuntelisi The Smithsiä LP-levyiltä, ja jonka elämän suurin tarkoitus olisi löytää kaupungin paras brunssi, heti kun poliittisilta luottamustehtäviltään ehtisi.

Ja minä todella yritin löytää sitä poikaa kaikkialta - jos silloin olisi ollut Tinder, niin minulla ei varmaankaan olisi riittänyt aikaa millekään muulle.

En tietenkään ikinä kirjoittanut blogiin miljoonista ihastumisista (paitsi tietenkin "salaa" rivien väleissä) mutta jos nyt pitäisi tiivistää villit sinkkuvuoteni Turussa jotenkin sopivasti, niin sanottakoon, että villiä oli korkeintaan minun säärikarvojeni pituus.

Mutta, sitten yhtäkkiä ilmestyikin se kirjastopoika, niin minun elämään kuin tänne blogiinkin. Enkä ennen tätä helmikuista luku-urakkaani ollut ymmärtänyt, että valitettavasti vaikutti kyllä tasan siltä, että lähdin ensimmäisen vähänkään kiinnostusta minua kohtaan herättäneen pojan mukana Helsinkiin.

Todellisuudessa olin tuntenut Nikon jo pitkään yhteisen ystävän kautta. Meillä oli ja on niin paljon yhteistä, että tarvitsimme vain oikean ajan ja paikan, että lopulta löysimme meidät. Myönnän, että muutin Helsinkiin aika äkkiä kaikilla mittareilla, mutta minulla ei jotenkaan ollut enää muita vaihtoehtoja - ei sillä että olisin edes kaivannut niitä. Luotan maailmaan, ja kaikella on aina ollut tarkoitus minun elämässä. Siksi luotin Nikoon ja Helsinkiin, ja lähdin.

Näin vanhoja juttuja läpikäydessä tietenkin myös valtavan määrän kuvia Turun kodista ja riennoista. Ne on ehkä vähän söpömpiä ja kauniimpia kuin Helsingissä, mutta niistä puuttuu se, mikä minulle nyt on tärkeintä. Niissä kuvissa ei ole Nikoa, ei ole Tuutikkia, ei ole päämääriä. On vaan valtava lista Tumblrista vietyjä haavekuvia, joista yksikään ei onneksi tullut toteen.

Melkein viimeiseksi: tällä blogilla on aina ollut ja tulee aina olemaan tulevaisuus. En ehkä enää kirjoita 200 postausta vuodessa, mutta kirjoitan joka tapauksessa. Minun matka maailmankaikkeuteen on vielä pahasti kesken, eikä minulla ole mitään aikomusta jättää matkaa kesken. Olen nyt rakentanut blogin ulkoasun sellaiseksi, että ensimmäistä kertaan pariin vuoteen se suorastaan inspiroi minua. Täältä puuttuu vielä esimerkiksi linkit kahvilakerhoihin ja suosikkiblogeihin, mutta kaikki palautuu kyllä aikanaan. Toivon myös jaksavani lisätä kaikkiin vanhoihin teksteihin sopivat tunnisteet, mutta senkin urakan aion suorittaa pikkuhiljaa.

Huomenna aamulla minä ja Eerika lennämme pienelle lomalle Kööpenhaminaan. Jos jollakulla on vinkkejä siitä, mitä meidän ihan ehdottomasti pitäisi nähdä, niin kertokaa! Olen myös pohtinut, etten kantaisikaan mukana järjestelmäkameraa, vaan yrittäisinkin tehdä viikonlopusta jonkinlaisen videon. Katsotaan miten sille idealle käy!

Kiitos, että olette olleet täällä kuusi vuotta.