Jo viidettä kertaa saan kerrata kulunutta vuottani tämän osoitteen alla ja kiittää siinä sivussa teistä ihan jokaista siitä, että olette vieläkin mukanani. Tämä vuosi on ollut, taas kerran, sekä surullinen että ihan mielettömän iloinen.
Tärkeintä on ollut pieni kisuvauva Tuutikki, joka muutti meille viimeinen päivä tammikuuta. En ole oikein kenellekään ennen kertonut siitä, miten tammikuun alussa olin niin loppu, että piti iltamyöhään lähteä hakemaan apua itkuun ja väsymykseen - ja miten siellä, vähän jo rauhoituttuani, selasin puhelintani. Olin kysynyt kissasta, kissa on jo varattu, ei ei ei, mutta täällä olisi sen sisko vielä.
Avasin kuvan ja siinä se oli, näyttää ihan Tuutikilta. (Olimme miettineet nimen jo valmiiksi.)
Joten niin tuli Tuutikki, pitkien, kömpelöiden jalkojensa kanssa meille. Minä olin töissä kun Niko otti sen vastaan. Kisu oli tutkaillut ensin jokaisen nurkan ja kolon ja käpertynyt sitten Nikon syliin. Minä tulin kotiin, itkin onnen kyyneleitä ja parin tunnin kuluttua pieni kisu käpertyi minun ja peiton väliin sohvalle.
Keväällä kahvilakerhoiltiin kaikkialla, ja sain rakastua jokaiseen uuteen ystävääni palavasti. Sain myös perustaa kerhot sekä Tampereelle että Jyväskylään, muitakin kaupunkeja ollaan yritetty saada innostumaan, mutta toistaiseksi vielä laihoin tuloksin.
Hihi niku on ihana.
Toukokuussa oli yksi vuoden parhaista päivistä: pidimme kahvilakerhon kanssa omaa bagel-ravintolaa Vallilassa. Leivoimme sata bagelia, jotka menivät lopulta parissa tunnissa.
Kesän alussa minun veljestä tuli ylioppilas. Teimme hullun kakun niin kuin tapanamme on.
Sitten kesällä minut valittiin Metropoliaan opiskelemaan insinööriksi. Olin ollut maaliskuusta asti sairaslomalla ahdistuneisuushäiriöni vuoksi, joten tieto tulevista opiskeluista sekä hirvitti että innosti. Kesä meni oikeastaan kokonaan Tuutsun kanssa pihalla seikkaillessa. Välillä tietysti eksyin muuallekin, mutta kyllä Maunula oli meidän oma kesäparatiisimme.
Syksyllä koitti koulu. Oli #kutsumua, oli Tallinna, oli kahvilakerhot. Oli hyvä olla.
Jossain vaiheessa syksyä kävi ilmi, että isä ja äiti eivät pian enää olisi isä ja äiti. Masensi ja masentaa edelleen. Koulunkäyntini kärsi, mutta onneksi oli ihania ihmisiä molemmin puolin opettajan pöytää. Olen monelle sanonut, että ei tämä ole surullista, tämä on vain haikeaa, ja olen edelleen samaa mieltä. En osaa nyt kirjoittaa tästä enempää, mutta halusin ehdottomasti mainita asiasta - se oli kuitenkin ihan valtavan iso osa tätä vuotta.
Ja nyt on taas kiva jatkaa iloisempiin aiheisiin.
Kuten villatakkileiriin.
Oi villatakkityttöni.
Järjestimme leirin Pälkäneellä. Kokkasimme valtavan määrän ruokaa, nauroimme valtavan määrän nauruja ja tutustuimme valtaavan määrään (20) uusia ihmisiä. Rakastan järjestää näitä hassuja kerhojani ja leirejäni, silloin olen omimmillani. Minua harmittaa ihan hirveästi, että loppuvuosi meni minun osaltani peiton alla itkien ja koulutöitä tehden - olisin halunnut jaksaa järjestää enemmän. Mutta kevät koittaa taas ja valo tulee takaisin, ehkä sitten taas tekee mieli laskea miten paljon tuorejuustoa kaksikymmentä tyttöä voi viikonlopun aikana kuluttaa.
Joulu tuli ja joulu meni. Se ei tänä vuonna oikein jaksanut kiinnostaa ja lopulta siitä tulikin ehkä kivoin joulu moneen aikaan: kun ei odottanut liikoja, oli kaikki jotenkin raikasta ja kivaa.
Nyt jääkaapissa on hyytymässä uuden vuoden kakku. Joten, kiitos 2014, olit hyvä vaikkakin välillä ihan paska.
Kiitos Tuutsusta, Nikosta, Helsingistä, Eveliinasta ja Johanneksesta, kaikista muista ihmistä, koulusta, kymmenistä päiväunista, kahvilakerhoista ja villatakkitytöistä - sillai oikeastaan ihan kaikesta.
Ja ensi vuonna lupaan voida paremmin, blogata enemmän ja nukkua päiväunia ilman syyllisyyttä.
Tärkeintä on ollut pieni kisuvauva Tuutikki, joka muutti meille viimeinen päivä tammikuuta. En ole oikein kenellekään ennen kertonut siitä, miten tammikuun alussa olin niin loppu, että piti iltamyöhään lähteä hakemaan apua itkuun ja väsymykseen - ja miten siellä, vähän jo rauhoituttuani, selasin puhelintani. Olin kysynyt kissasta, kissa on jo varattu, ei ei ei, mutta täällä olisi sen sisko vielä.
Avasin kuvan ja siinä se oli, näyttää ihan Tuutikilta. (Olimme miettineet nimen jo valmiiksi.)
Joten niin tuli Tuutikki, pitkien, kömpelöiden jalkojensa kanssa meille. Minä olin töissä kun Niko otti sen vastaan. Kisu oli tutkaillut ensin jokaisen nurkan ja kolon ja käpertynyt sitten Nikon syliin. Minä tulin kotiin, itkin onnen kyyneleitä ja parin tunnin kuluttua pieni kisu käpertyi minun ja peiton väliin sohvalle.
Keväällä kahvilakerhoiltiin kaikkialla, ja sain rakastua jokaiseen uuteen ystävääni palavasti. Sain myös perustaa kerhot sekä Tampereelle että Jyväskylään, muitakin kaupunkeja ollaan yritetty saada innostumaan, mutta toistaiseksi vielä laihoin tuloksin.
Hihi niku on ihana.
Toukokuussa oli yksi vuoden parhaista päivistä: pidimme kahvilakerhon kanssa omaa bagel-ravintolaa Vallilassa. Leivoimme sata bagelia, jotka menivät lopulta parissa tunnissa.
Kesän alussa minun veljestä tuli ylioppilas. Teimme hullun kakun niin kuin tapanamme on.
Sitten kesällä minut valittiin Metropoliaan opiskelemaan insinööriksi. Olin ollut maaliskuusta asti sairaslomalla ahdistuneisuushäiriöni vuoksi, joten tieto tulevista opiskeluista sekä hirvitti että innosti. Kesä meni oikeastaan kokonaan Tuutsun kanssa pihalla seikkaillessa. Välillä tietysti eksyin muuallekin, mutta kyllä Maunula oli meidän oma kesäparatiisimme.
Syksyllä koitti koulu. Oli #kutsumua, oli Tallinna, oli kahvilakerhot. Oli hyvä olla.
Jossain vaiheessa syksyä kävi ilmi, että isä ja äiti eivät pian enää olisi isä ja äiti. Masensi ja masentaa edelleen. Koulunkäyntini kärsi, mutta onneksi oli ihania ihmisiä molemmin puolin opettajan pöytää. Olen monelle sanonut, että ei tämä ole surullista, tämä on vain haikeaa, ja olen edelleen samaa mieltä. En osaa nyt kirjoittaa tästä enempää, mutta halusin ehdottomasti mainita asiasta - se oli kuitenkin ihan valtavan iso osa tätä vuotta.
Ja nyt on taas kiva jatkaa iloisempiin aiheisiin.
Kuten villatakkileiriin.
Oi villatakkityttöni.
Järjestimme leirin Pälkäneellä. Kokkasimme valtavan määrän ruokaa, nauroimme valtavan määrän nauruja ja tutustuimme valtaavan määrään (20) uusia ihmisiä. Rakastan järjestää näitä hassuja kerhojani ja leirejäni, silloin olen omimmillani. Minua harmittaa ihan hirveästi, että loppuvuosi meni minun osaltani peiton alla itkien ja koulutöitä tehden - olisin halunnut jaksaa järjestää enemmän. Mutta kevät koittaa taas ja valo tulee takaisin, ehkä sitten taas tekee mieli laskea miten paljon tuorejuustoa kaksikymmentä tyttöä voi viikonlopun aikana kuluttaa.
Joulu tuli ja joulu meni. Se ei tänä vuonna oikein jaksanut kiinnostaa ja lopulta siitä tulikin ehkä kivoin joulu moneen aikaan: kun ei odottanut liikoja, oli kaikki jotenkin raikasta ja kivaa.
Nyt jääkaapissa on hyytymässä uuden vuoden kakku. Joten, kiitos 2014, olit hyvä vaikkakin välillä ihan paska.
Kiitos Tuutsusta, Nikosta, Helsingistä, Eveliinasta ja Johanneksesta, kaikista muista ihmistä, koulusta, kymmenistä päiväunista, kahvilakerhoista ja villatakkitytöistä - sillai oikeastaan ihan kaikesta.
Ja ensi vuonna lupaan voida paremmin, blogata enemmän ja nukkua päiväunia ilman syyllisyyttä.
