Turun pääsykokeessa vieressä istui hämmentävä poika. Se oli monta hetkeä tekemättä mitään, kirjoitti sitten pitkän vastauksen. Sitten se taas istui hiljaa täysin tyynenä siinä niin, teki ilmeisesti kovaa ajatustyötä, ja kirjoitti taas pitkän vastauksen.
Vastakohtana sille olin sitten minä. Vaihdoin istumisasentoa kerran kahdessa minuutissa, pudottelin kyniä, hermoilin, jeminasäselviätjeminasäselviät ja niin. Joten jollei kokeen valvoja kirjoittanut jonnekin salaisiin muistioihin, että tuo raukka on päästettävä, niin eipä taida Publicumin ovet aueta tänäkään vuonna.
Ja, on minulla tietysti Tampere vielä. Opiskelutarjonnaltaan se on paljon houkuttelevampi kuin Turku, saisi aloittaa alusta, siellä on ystäviä, pidän siitä kaupunkina hyvin paljon. Ei oikeastaan ole kuin yksi syy miksi se pelottaa ja ahdistaa niin paljon. Kyse ei nyt ole siitä, ettenkö selviäisi arjesta tai ettenkö selviäisi yksin, vaan nyt puhutaan yksinkertaisesti, vain ja ainoastaan, rahasta. Sillä sitä Tampereella tarvitaan.
Minusta ei ikinä olisi kimppakämppäasujaksi, ja edukkaan yksiön saaminen elokuussa ei käsittääkseni ole niitä mukavempia juttuja yhdessäkään kaupungissa. Ja kenenkään on ihan turha tulla sanomaan, että kyllä soluasumiseen tottuu ja se on kivaa. Minä en uskaltaisi tulla huoneestani ulos ikinä, pelkäisin suihkussa käyntiä, ahdistuisin ruuanlaittamisesta yhteisessä keittiössä - vaikka muut asukkaat kuinka olisivatkin huippuja tai jopa parhaita ystäviä.
Asia olisi tietenkin ihan toisenlainen, jos minulla olisi kesäksi töitä (hähää, "mene idiootti töihin"-korttikin on käyttökelvoton). Kun ei ole, niin ei ole: kymmenet lähetetyt hakemukset ei todellakaan tarkoita yhtään mitään. Pitäisi olla kokemusta, pitäisi olle hygieniapassi, pitäisi asua lähempänä, pitäisi olla rohkeampi, pitäisi olla kaikkea mitä minä en nähtävästi ole.
Olin tänään vanhan lukion juhlassa. Minulla on ollut hieno vuosi, sitä en kiistä, mutta en minä osaa olla ajattelematta suruja. Olen tehnyt kaiken mihin olen pystynyt, eikä se silti riitä yhtään mihinkään. Se syö ihmistä, ihan oikeasti syö. Joskus kevättalvella tein motivaatiotauluani, ja minun piti kesäkuun alussa olla onnellinen. Taulun piti auttaa, maailmankaikkeuden piti nähdä se.
Ja tässä minä olen. Itkemässä typeryyttäni, lapsellisia unelmiani ja satoja erilaisia entä jos -lauseita. Tätä postausta ei voi kommentoida.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti