oodi koululle ja vähän elämälle

Jos et tiedä, ja olet siis kaiketi löytänyt tiesi tälle palstalle vasta vaikkapa viimeisen vuoden sisään, kerrottakoon, että minä pari vuotta sitten kokeilin opiskella matematiikkaa Turun yliopistossa. Matematiikka, (Turun) yliopisto ja se opiskelijakulttuuri sopii todella monelle, mutta minä en löytänyt sieltä mitään itselleni. Lopulta kaikki yliopistoon liittyvä kietoutui vain sen suuren ahdistuspallon ympärille. Olin toki sairas jo ennen yliopistoa eikä yliopisto ollut ainoa syy kaikkeen silloiseen ikävään, mutta kuitenkin. Lisää niistä sen aikaisista ajatuksista voi lukea vaikkapa täältä. (Lukiessanne noita tekstejä, muistakaa niiden olevan jo aika vanhoja.)

Mutta paljon on muuttunut parissa vuodessa! Löytyi tuollainen silmälasipäinen poika, joka houkutteli minut Helsinkiin. Uusi kaupunki on tehnyt minulle ihan todella hyvää, enkä voisi kuvitellakaan muuttavani takaisin Turkuun ainakaan vielä vaikka sinne kovasti välillä kaipaankin. Tuutikki on antanut minulle ihan hirveästi voimaa elämään. Olen saanut tavata ihan mielettömiä ihmisiä kahvilakerhojen kautta. Ja nyt voin lisätä tähän listaan jotain ihan todella tärkeää - mä tykkään mun koulusta niin paljon.

Tietäisittepä miten monelle olen tätä sanonut ihan jo tälläkin viikolla.

Minulla on edelleen paha ahdistuneisuushäiriö. Tarvitsen edelleen lääkkeitä ja apua. Mutta vaikka tänäänkin on ollut hankala päivä ja vaikka kehoni kuinka yritti huutaa, että lähde pihalle piiloon tätä kaikkea, minä onnistuin siirtämään sydämentykytykset ja huimauksen sivuun. Halusin olla siellä tunnilla niin paljon ja halusin oppia niin kovasti, että osasin unohtaa hiipivän pahan olon.

Koulun ja muunkin elämän sosiaalisuus on edelleen minulle ihan hirveän väsyttävää. Ero entiseen tuntuu nyt vaan olevan siinä, että olen valmis maksamaan siitä sosiaalisuudesta sen hinnan. Tarvitsen päiväunet miltei joka päivä, kyllä, mutta kuka tietää, ehkä vuoden päästä nukun vaikkapa vain joka toinen päivä.

Olin ennen koulun alkua puoli vuotta sairaslomalla, F41.1. Siltä paluu arkeen ja ihan uuteen ympäristöön on mennyt niin hyvin, että oli ihan pakko kirjoittaa näistä ajatuksista teille. Kaikki ei tietenkään ole täydellistä, mutta tiedättekö, ei ehkä tarvitse ollakaan. Ja näin, ehkä pikkuhiljaa olen alkanut sairaudesta eroon pääsemisen lisäksi yrittää karistaa myös sen yhtä suurimmista perimmäisistä syistä. Aina ei tarvitse olla täydellistä että voi pärjätä.

Joten kiitos koulu, että olet ollut minulle hyvä. Niin hyvä, että uskallan puhua lounaalla ihmisille. Niin hyvä, että olen oikeasti innostunut kaikesta mitä meille opetetaan. Niin hyvä, että vaikka illalla ahdistaisi, laitan silti herätyskellon aamuksi soimaan.

Niin hyvä, että tiedän jo nyt haluavani oikeasti valmistua insinööriksi.

Niin hyvä, että saatan jopa saada ystäviä matkan varrella.