mitä tehdä kun yliopisto onkin pettymys

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Tämä aihe on pyörinyt päässäni jo pidemmän aikaa, ja nyt viimein yritän tarttua siihen. Mitä ajatella, kun yliopisto onkin loppujen lopuksi pettymys?

Tiesin, ettei matematiikka ole minulle se suurin unelma - itseasiassa se ei ollut minkäänlainen unelma, minä vaan ajauduin sen pariin - mutta en ikinä uskonut päätyväni inhoamaan sitä näin kovasti. Minusta the ongelma Turun yliopiston matematiikan opetuksessa (*) on se, että kuilu sisäänpääsyvaatimusten ja sen, mitä sinun ihan oikeasti tulisi osata menestyäksesi opinnoissasi, on aivan liian suuri. Sitä ajattelee pärjäävänsä, kun kerran on tullut tänne valituksi, mutta minun kohdallani niin ei käynyt.

Olen käsittämättömän onnellinen niiden vuosikurssitoverieni puolesta, jotka nauttivat opiskeluistaan ja saavat opintotarjonnasta irti jotakin upeaa. Välillä minusta jopa tuntuu pahalta kun heidän lahjakkuutensa ja innostuksensa hukkuu kaiken sen ärtymyksen ja osaamattomuuden alle, joita esimerkiksi minä, opiskelija, jonka ei todellakaan pitäisi edes päästä lukemaan matematiikkaa, ruokin. Olisinpa edes ainoa motivaation hukannut lahjaton luuseri, niin, että voisin kirjoittaa näitä sanoja vain ja ainoastaan omasta puolestani. Joten, anteeksi te lahjakkaat matemaatikot, joista jonain päivänä tulee innostavia opettajia, kekseliäitä tutkijoita tai Nobel-palkittuja. Ja anteeksi te, joita juuri kutsuin luusereiksi.

Yliopistoelämässä odotin opintoja paljon enemmän ihmisiä. Luulin, että jokainen löytäisi automaattisesti ympärilleen samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa käydä lounaalla ja olla onnellinen elämästä. Niinhän minulle luvattiin! Se, että minä en ole löytänyt, ei ole kenenkään vika tai syy, ja haluan sitä tässä ehdottomasti korostaa. Mutta minulle ei tullut mieleenkään, etten olisi tammikuussa ystävystynyt kenenkään kanssa sillai ihan oikeesti. En ole löytänyt ketään uutta ihmistä, jonka kanssa käydä kahvilla! En ketään, jonka kanssa lenkkeillä! En ketään, jonka kanssa lähteä sunnuntaina kirpparille! En ketään, jonka kanssa istua kirjastossa! En ketään, jonka kanssa käydä lounaalla!

Totta kai ymmärrän, että olen aina ollut se vähän erikoinen tapaus, joka ei yleensä tykkää niistä jutuista, joista muut tykkää. Se on voimavara, ja olen ylpeä kaikesta mitä teen - erityisen ylpeä siitä etten ole koskaan murtunut paineen alla ja yrittänyt olla jotain mitä en ole - mutta, vaikka Jeminana onkin ihanaa, Jeminana on välillä myös aika yksinäistä. Mikä taas on osaksi ihan omaa syytäni, koska tykkään pysytellä hyviksi todetuilla mukavuusalueillani. En missään nimessä halua sysätä syyllisyyttä kenenkään muun niskoille, en todellakaan. Mutta silti.

(Kaikki kai alkoi siitä, kun en eskarissa tiennyt mikä on Spice Girls, enkä halunnut ikinä voittaa sitä yhtä Prinsessa-lautapeliä, jossa voittaja sai pienestä parfyymipullosta vähän tuoksua kaulalleen. Tai kun viidennellä luokalla tytöt sai terveydenhoitajalta sen mystisen sinivihreän pussin, ja minua pelotti niin paljon, kun en tiennyt mitä siellä tulisi olemaan.)

Jotain kuitenkin ihan ehdottomasti haluan syyttää, nimittäin tätä helvetin yksipuolista opiskelijakulttuuria. Jos juhliminen ei kiinnosta, niin no tota, olis meillä tää alkoholiton lautapeli-ilta kerran vuodessa

Olen käynyt opintopsykologilla (tästä palvelusta suuri kiitos yliopistolle!), joka sanoi muidenkin valittavan samasta asiasta. Olisikohan jossain pienen kehityspalaverin paikka? En usko, että on sattumaa, että opintopsykologilla käyvästä opiskelijajoukosta niin moni valittaa samasta asiasta? (**)

Yritän kai vaan sanoa, että tunnen oloni typeräksi, kun taas kerran uskoin siihen "saat ihan varmasti uusia ystäviä"-juttuun. Yliopiston piti olla minun paikka! Yliopiston piti olla jokaisen paikka!

En tiedä mitä tekisin, jos olisin muuttanut Turkuun jostain kauempaa. Nyt minulla oli onneksi täällä jo ystäviä valmiina - en pärjäisi ilman näitä ihmisiä. Olette ihania, ja tässä tekstissä olen nimenomaan halunnut puhua siitä, millaista on opiskella yksin. Siitä, millaista on kun suurin osa ajasta pitäisi käyttää opiskeluun, mutta mikä minun tapauksessa tarkoittaa yleensä yksinäisiä lounaita ja algebran luentomonisteen tuhoamisen suunnittelua.

Joten, onneksi on ystävät ja onneksi on äärettömän innostava sivuaine, josta kaiketi tulee uusi pääaineeni jossakin vaiheessa. Onneksi on myös yliopistoliikunta, ehkä rohkenen nyt joogatunteja ennen puhua söpöille nutturatytöille pukuhuoneessa. Onneksi minulle sanotaan moi kun tulen luennolle, ja onneksi jotkut tietää minun nimeni.

Ja onneksi on ne edulliset lounaat.

(*) Turun yliopiston matematiikan laitos on kaikkien käsitysteni mukaan laadukas opinahjo, jonka henkilökunta on osaavaa ja ammattitaitoista. Remontista johtuen laitos toimii tällä lukukaudella evakossa "vähän joka puolella" kampusta, mikä osaltaan on saattanut vaikuttaa omiin kokemuksiini ulkopuoliseksi jäämisestä.

(**) Tämä on täysin oma käsitykseni, eikä perustu minkäänlaisiin tutkimuksissa todettuihin faktoihin.

52 kommenttia

  1. Muuta Helsinkiin nii musta tulee sun paras kaveri ikinä!

    VastaaPoista
  2. Moi Jemina, oon suhteellisen uus lukija ja löysinkin sut jotenkin sattuman kautta kiinnostuttuani postcrossingista. :)

    Tämä sun kirjoitus kolahti omalle kohdalle ja kovaa, koska oon itekin aikanani opiskellut Turun yliopistolla. Tosin tiedekunta ja pääaine oli aivan eri maailmasta, mutta koin joskus hyvin samanlaisia tuntemuksia joita sinä nyt kuvaat. Muutin Helsingistä Turkuun innokkaana uusia opintoja ja ystäviä varten. Lopputulos oli kuitenkin pettymys kauttaltaan. Meidän laitoksella ei tuolloin myöskään ollut yhtä kiinteää paikkaa luentoja varten, vaan päivän aikana joutui juoksemaan parhaimmillaan 4-5 eri paikan välillä, usein myös Kupittaalla asti ja sieltä vielä takaisin yliopistonmäelle ennen päivän päättymistä. Sisäänpääsykin oli suhteellisen vaikeaa, linjalle otettiin vain 10 opiskelijaa, ja ajattelin että silloin varsinkin linjan muista "samanhenkisistä" opiskelijoista tulisi minulle hyviä uusia ystäviä. Toisin kuitenkin kävi. Nyt yli 10 vuotta opintojen aloittamisen jälkeen olen yhteydessä vain yhteen samaan aikaan aloittaneeseen, jota voin oikeasti kutsua ystäväksi. Joka vuosi opinnot alkoivat aina samalla kaavalla. Oli hyviä ja huonoja uutisia. Hyviin kuului se, että meillä oli YKSI vierailuluennoitsija lukukautta kohden ja huonoihin taas se, ettei meillä taaskaan ollut tarpeeksi rahaa edes opintomateriaaleja varten, vaan niistäkin piti itse maksaa opintotuen pienin pennosin. Lehtoreiden ja professorin välillä oli erinäistä närää ja se heijastui valitettavasti opintoihinkin.

    Loppujen lopuksi olen onnellinen että selvisin suhteellisen järjissäni yliopistolta ulos. Jopa valmistuin 8 vuoden jälkeen maisterin paperein, enkä joutunut käymään psykologillakaan pidempään kuin 2 vuotta. ;)

    Toivon että sivuaineen pääaineeksi vaihtaminen tuottaa sinulle toivotun tuloksen - kannattaa ehdottomasti seurata omaa mutu-tuntumaa! Ja piti vielä sanoa, että koin itsekin aina olevani hieman "erikoinen", onneksi olen löytänyt parhaat "uudet" ystävät lopulta työn ja harrastuksen kautta - en suinkaan yliopistolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa hei Kea (ensinnäkin olet superkhuul, olenkohan puhunut täällä koskaan mun lukuisista alaska-unelmista...) ja jee että olet täällä!

      Mäkin juoksen Kupittaan ja kampuksen väliä, kun mun sivuaineopinnot on ICT-talolla ja muut sitten yliopistolla. Syksy oli matematiikan opetuksen suhteen sellaista että meillä oli luennot joka viikko eri paikassa, nyt on onneksi samassa luentosalissa aina, sekin jo helpottaa. Matematiikkaa aloitti lukemaan ainakin yli 50 ihmistä, en ole ihan varma luvuista, mutta saattoi olla lähemmäs 70. Luulisi että isosta porukasta löytyisi ihmisiä. Ja siis, kyllähän niitä on, en mä sitä sano, jokainen saa olla just niinku tykkää ja niin. Mutta, mä odotin ystävyyttä.

      Mä olen niin onnellisessa asemassa sen suhteen etten mä ole Turussa yksin, mun perhe asuu alle 20 kilometrin päässä ja mulla on täällä ystäviä, joihin olen tutustunut pääasiassa tän blogin kautta. Halleluja sosiaaliselle medialle!

      Poista
    2. Jeminalle vielä...
      Oon ollu hieman siipi maassa loukattuani olkapääni viime viikolla skeitatessa ja halusin vaan tulla kertomaan kuinka paljon iloa olen saanut sun blogista. Selasin pakkolevon aikana läpi miltei kaiken! Vaikutat niin ihanalta tyypiltä ja saan sulta inspiraatiota enemmän kuin ehkä uskotkaan. Varsinkin kotijutut, inspiraatiokuvat ja postcrossing kolahtavat. Aasinsiltana siis... olen lähdössä kuukauden kuluttua TAAS Alaskaan ja haluaisin ehdottomasti lähettää sulle sieltä postia! Laitatko mulle sun osoitten? :) keamar (at) gmail.com

      Poista
  3. Et oo yksin murheides kanssa: https://www.nyyti.fi/uutiset/opiskelijakulttuuri-kannustaa-juomiseen/

    Lisäksi yksinäisimmät opiskelijat löytyvät juurikin Turusta: http://ylioppilaslehti.fi/2010/10/opiskelijat-juovat-ja-ovat-yksinaisia/

    Oot myös ihan oikeessa siinä, että esimerkiksi matikkaa pääsee opiskelemaan ihan liian helposti moneen paikkaan verrattuna siihen, mitä pitäis oikeasti osata. Varsinkin, kun yliopiston matikan ja lukion pitkän matikan välillä on varmaan vieläkin suurempi loikka kuin yläasteen ja lukion välillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä artikkeleita, lukekaa muutkin nämä!

      Sekin on mun mielestä ongelma, että toiset ovat jo lukiossa saaneet paljon paremmat valmiudet matematiikan opiskeluun. Kun tulee pienestä lukiosta, jossa ei ylimääräisiä kursseja varsinkaan matematiikasta ollut tarjolla, niin sitä vähän hämmästyy kun isoista lukioista tulleet on saaneet käydä ties mitä hienoja erikoiskursseja.

      Poista
  4. I so feel you!! Opiskelen kyllä eri yliopistossa ja eri alaa, mutta melko samalta musta tuntuu - tosin mulla on menossa jo NELJÄS vuosi enkä edelleenkään välitä pätkän vertaa mun pääaineesta enkä kyllä etene opinnoissanikaan samalla tavalla kuin muut. Yliopistosta ei oo tullu sellainen paikka, jossa tuntisin oloni kotoisaksi ja jossa kävelisin pitkiä käytäviä iloisesti nauraen suuressa kaveriporukassa. Suurimman virheen tein varmaan silloin ensimmäisenä vuotena, kun en osallistunut syksyn aikana niihin satoihin kissanristiäisiin, joissa pääroolissa oli juurikin se juhliminen. Yliopistossa on myös se ikävä puoli mun kohdalla - seminaarit ja esitelmät. Jotenkin ahdistaa se, että monet muut tuntuvat olevan ihan sujut näitten kans ja en edes uskalla sanoa kellekään niistä harvoista kavereista, jotka tuolta olen saanut, että hei, mua kyllä ahistaa esitelmät ihan sikana ja siksi opinnot junnaa paikallaan, kun nämä muut ovat että esitelmät on ihan helppo juttu.

    Nyt aattelin ottaa edes sellaisen pienen pienen askeleen, että kokeilen jotain tarpeeksi vahvaa luontaistuotetta, jonka pitäis auttaa stressiin ja jännittämiseen, joten jos se ees pikkasen auttais.

    Tsemiä Jemina, et oo yksin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nauratti tuo kohta pitkistä käytävistä, just noin mä ajattelen! Miksei tämä mennytkään niin kuin elokuvissa? :-D

      Mun vinkki esiintymisjännitykseen: tee niin vitun hyvä esitelmä, että olisi muilta pois jollet jakaisi sitä tietoa niille! Ainakin itse ajattelin aina näin lukiossa, ja kun tekee töitä ihan hirveästi niin lopulta haluaa sinne eteen kertomaan miten loistavasti tekikään työt :--D Tsemppiä sulle, onneksi elämässä on muutakin kuin opiskelu!

      Poista
  5. Heipsan!

    Terveisiä Helsingistä, opiskelen täällä yliopistossa toista vuotta ja tiedän, mistä puhut. Aloitin viime vuonna eräässä kieliaineessa, josta tahtoisin nyt eroon. Uusi pääaine on selvillä, mutta se on sivuainekokeen takana.

    En tiedä mistä aloittaisin. Minä koen alkoholipainotteisen yliopistoelon erittäin ahdistavana ja siksi olenkin tippunut lahjakkaasti väliin, mitä tulee opiskelijaverkostoitumiseen. Opiskelen tulevan pääaineeni perusopintoja avoimessa yliopistossa, ja tunnen kuuluvani enemmän avoimen yliopiston porukkaan, joka sisältää lähinnä keski-iältään keski-ikäisiä, kiharapäisiä mummmoja. Pääaineopiskelijatovereideni kanssa FB-kamuja kyllä ollaan, mutta todellisuudessa kaveruus on kiinni siitä, onko veressä promilleja vai ei.

    Olen muuttanut Helsinkiin pohjoisesta, ja osakunnat ovat olleet pelastukseni. En ole siihenkään toimintaan täysin hurahtanut, mutta sydäntä lämmittää se, että täällä on muitakin yksinäisempiä ihmisiä pohjoisesta. (Siksi se onkin vähän niin ja näin, onko kaukaa muuttavat ihmiset kamalan hukassa vai ei; osakuntia on moni pohjalainen hehkuttanut - siellä yhdistävää on nimenomaan se, että ei olla syntyperäisiä paikallisia.)

    Kuitenkin syy ystävättömyyteen löytyy loppuviimeksi ystävättömästä itsestään; ei se ole kenenkään muun vika, että ei itse mene puhumaan muille, eikä kukaan muu kuin ystävätön itse välitä siitä, ettei ystävättömällä ole ystäviä. Meiltä ainakin löytyy kerhoa jos toista liikunnan ja ainejärjestöjen lisäksi ja on hyvä muistaa, että elämää on myös yliopiston ulkopuolella.

    Niin ja harva saa ystäväporukkansa kertaheitolla, yleensä niitä tarttuu elämän varrelta eri ikävuosilta.

    Luultavasti ahdinkoasi syventää väärä pääaine, koska sen parissa samanhenkiset tuskin ovat.

    Tsemppiä!
    P.s. Harkitse ehdottomasti jotain kirjoittamiseen liittyvää uudeksi pääaineeksi, siinä olet hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Itsellänikin on aina ollut vähän se vika, että tulen paremmin toimeen opettajien kuin oppilaiden kanssa. Noihin kiharapäisiin mummoihin viitaten siis.

      "Kuitenkin syy ystävättömyyteen löytyy loppuviimeksi ystävättömästä itsestään; ei se ole kenenkään muun vika, että ei itse mene puhumaan muille, eikä kukaan muu kuin ystävätön itse välitä siitä, ettei ystävättömällä ole ystäviä. Meiltä ainakin löytyy kerhoa jos toista liikunnan ja ainejärjestöjen lisäksi ja on hyvä muistaa, että elämää on myös yliopiston ulkopuolella. "

      Tästä olen vähän eri mieltä. Ei tietenkään ole kenenkään muun vika ettei ystävättömällä ole ystäviä, mutta ei se kyllä aina ystävättömänkään vika ole. Ei todellakaan. Tosi moni yksinäisyydestä kärsivä kärsii myös yleisesti vaikkapa ahdistuneisuudesta tai sosiaalisten tilanteiden pelosta, jolloin pelkän moikan sanominen voi viedä voimat koko loppupäiväksi. Kokemusta löytyy. Ja vaikka mä voinkin nykyään ihan mielettömän hyvin mitä tulee vaikkapa juuri paniikkihäiriöön, niin kyllä mulle edelleen saattaa olla tosi vaikeita ihan normaalit tilanteet vaikkapa luennoilla. Esimerkkinä tästä vaikkapa viime torstai jolloin menin algebran luennolle, ja halusin istumaan parin tietyn tyypin viereen, jotka opiskelevat myös samaa sivuainetta ja tarvitsin apua yhdessä tehtävässä. Ja näiden kanssa tulen toimeen hyvin, mutta silti pelotti ihan tosi paljon mennä sinne istumaan. Viime syksynä en esimerkiksi olisi varmaankaan pystynyt siihen, joten hyvä minä!

      ps haluaisin opiskella journalismia mutta en halua tampereelle, ainakaan vielä nyt

      Poista
  6. On aina superkurjaa jos tuntee olevansa ihan väärässä seurassa ja hukkaavansa aikaa edes yrittäessään tutustua tyyppeihin, joiden elämä/arvot ovat ihan toisenlaiset kuin itsellä. Mä opiskelen alaa, jolla verkostoituminen on tosi tärkeää, ja välillä on vähän turhauttavaa ylläpitää ihmissuhteita vain laajentaakseen omaa sosiaalista kenttää.

    Mä en kuitenkaan lähtisi syyttämään yliopistokulttuuria siitä, etten löydä omanhenkistä seuraa. Enemmänkin olisin huolissani siitä, jos 20+ ikäiset tarvitsevat omia tarpeitaan vastaavan, ylhäältä ojennetun kulttuurin verkostoituakseen. Ootko ajatellut, että juhliminen ei välttämättä tarkota weheartit-henkistä fuck it i'm young -meininkiä, bodyshotteja ja pöydillä tanssimista vaan tutustumista toisiin - jos ne pari siideriä on avuksi, voi ne juoda tai jättää juomatta. En jaksa uskoa, että se, että muut juhlivat ja sinä et olisi este ystävyydelle - ellet tee siitä sellaista hivenellä ennakkoluuloja ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

    Rohkeutta ja lämpöä kevääseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos olisikin kyse vaan niistä parista siideristä, kyllähän mä itekin aika ajoin juon yhden tai kaksi, mutta kun ainakin FB-kuvamateriaalin ja luentokeskustelujen perusteella se ei todellakaan jää pariin kaljaan. Ja eikä semmonen perus koulukaveruus kärsikään siitä, että ollaan erilaisia, mutta kyllä mun mielestä on vähän hämmentävää lähteä hakemaan ystävyyttä vaikkapa niiden tyyppien kanssa jotka tulee aamuluennolle krapulassa selittämään miten siisti ilta oli ja miten meni vasta tunti sitten nukkumaan. Kyllä siinä ollaan vähän liian erilaisia.

      Tsemppiä sulle myös! :)

      Poista
  7. Voi tiedän mitä tarkoitat!

    Mä oon itse onnekkaassa asemassa, sillä mun opiskelemassa laitoksessa opiskelijat ovat pääosin hyvin sosiaalisia, jostakusta omissa oloissa enemmän viihtyvästä ehkä jopa ahdistavan lähelle tulevia. Minä itse tykkään ihan hirveästi olla ihmisten ympäröimä ja nauttia kahvista ja älyttömän halvasta lounaasta yo-kavereiden kanssa. Tämän hetken tärkeimmät ja läheisimmät ystäväni olenkin löytänyt juuri yliopistosta!

    Itse vierastan juhlimista ja pelkäsinkin yliopistourani alkuvaiheessa, että tipunko heti porukasta. Vaikka suurin osa ystävistäni kuuluu tähän "haalarit jalkaan ja viinaa kaksin käsin!" -jengiin, on minut aina otettu tosi avosylin mukaan kemuihin ja kekkereihin, ihan vaan cokis-pullon kanssa. Väitän, että suurin osa opiskelijoista ymmärtää hyvinkin tällaisia ernuja, kuten sinä ja minä, eikä se ole esteenä porukkaan pääsemiselle. Oon myös huvittuneena seurannut opiskelijajärjestöjen markkinoimia "vaihtoehtoiltoja" niille, joita juhliminen ei kiinnosta. Tästä on tehty ihan naurettavan mustavalkoista! Jos vaihtoehtona on torstain bileet, joista kaikki hypettävät ja joista perjantain puhutaan, tai lautapeli-ilta jonakin arki-iltana klo 17-18.30 niin todellakin nokka kohti bileitä (omalla tyylillä tottakai!) ja kavereita!

    Opiskeltavasta aineesta riippuu toki moni asia. Voin hyvin kuvitella, ettet sinä, ainakaan näin blogista saadun kuvan perusteella:), ehkä ole kaikkein stereotyyppisin matikanopiskelija. Siispä suosittelen todellakin vaihtamaan pääainetta, jos kivampi sellainen kerran on mielessä ja sinne on mahdollista päästä! Ja jos ja kun sen teet, niin heti vain reippaasti mukaan rientoihin, ihan vaikka muumilimpan voimin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti kiitos!

      Musta tuntuu niin vieraalta ajatukselta kaikki ne bileet. Mä olin fuksiviikolla ensimmäistä kertaa elämässäni semmosessa perusyökerhoällötyksessä, ja mulle riitti alle tunti siellä. Mä en kerta kaikkiaan vaan halua sinne, vaikka siellä kuinka ymmärrettäisiin sitä, että joku ei välitä juomisesta niin paljoa tai jotain.

      Mulle olis ihan okei semmoset illat, että kuunneltais musiikkia ja jotkut jois viiniä. Niitä mä vähän kaipaankin, semmosta ihmisten tapaamista vanhojen ystävien kautta. Semmosta istumista ja nauramista, mut mun raja tulee vastaan siinä kohtaa kun ravintolassa on tanssilattia.

      Poista
    2. Jep, ymmärrän hyvin sun pointin. Kun mun yliopisto-opiskelut alkoi, niin mun mielestä oli ihan superoutoa ajatella, että ne ihmiset, jotka vielä kolme kuukautta sitten lukivat aamusta iltaan kirjastolla pääsykokeisiin ja vaikuttivat niin "kunnollisilta:D" voivat taantua niin teinimeininkiin.... :D

      ps. Olen IHAN varma, että Kurtista ja Blainesta saisi loistavaa "ilta, jossa kuunneltais musiikkia ja jotkut jois viiniä" -seuraa:)

      Poista
    3. eli tähänkin ongelmaan löytyy vastaus musikaalisista, äärettömän komeista homoikoneista! olisi se pitänyt arvata! http://media.tumblr.com/tumblr_lj3yn2E1zI1qgv1s8.gif

      Poista
  8. ihanaa kun kirjoitat niin sydämelläsi :) Tuo on varmasti todella vaikeaa, mutta onneksi sinulla on asioita jotka tekevät sinusta onnellisen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, eihän mulla tässä mitään hätää ole!

      Poista
  9. Itse opiskelin fysiikka Oulun yliopistossa 2002-2004. Olin niin samaa mieltä että munlaisten ihmisten ei hitto vieköön pitäisi edes päästä sisään! Sain pääsykokeista 18 pistettä kun 60 oli maksimi. Tuli tervetuloa opiskelemaan -kirje. No totta kai sinne piti mennä kun oikein yliopistoon pääsi! Opinnot oli alusta asti (muutamaa matematiikan peruskurssia lukuunottamatta) täyttä hepreaa. Tutustuin yhteen ihmiseen joka lopetti opinnot sitten jo jouluna. Ollaan edelleen ystäviä toki mutta sen jälkeen mulla ei ollut enää yliopistolla ketään jonka kanssa jakaa ne jutut. Meillä tosin oli ei-alkoholillisiakin illanviettoja ja mua kyllä kiinnosti ne bileetkin ja kävin niissä (mieheni opiskeli myös, mutta humanistisella puolella). Mutta se että ei jaksa yksin kahlata niitä kursseja läpi kun ei ole ketään johon turvautua ja ketään jonka kanssa tekisi niitä, ei ketään jonka vuoksi menisi luennolle edes sen sosiaalisen kontaktin takia. En sit käynyt enää luennoilla. Enkä päässyt mistään läpi. Vaihdoin AMK:hon joka oli omaa tasoani, luokat ja valmiit lukujärjestykset sopivat minulle kuin nenä päähän. Kouluun menin innolla koska siellä oli ne kaverit. Oli ihmisiä joiden kanssa tehdä läksyt ja juoruilla ja joiden kanssa edetä yhtä matkaa kohti yhteisiä valmistujaisia.

    Mutta tulipahan kokeiltua se yliopistokin. Varmastihan se ois harmittanut jos ei olisi edes kokeillut KUN KERTA PÄÄSI SISÄÄN. Mutta ihan järjetöntähän se on että kuka tahansa joka osaa kirjottaa nimensä paperiin, pääsee sisään ja sitten ne/me epämotivoituneet syrjäydytään ja myrkytetään ilmapiiriä ja siis aaargh, otetaan 200 sisään joista 20 valmistuu (no hatusta heitin), ei mitään järkeä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun pisteet oli varmasti vielä tostakin paskemmat! Pääsin pääsykokeista viidenneltä varasijalta (!!!) sisään, ihan naurettavaa. Ei todellakaan pitäisi päästä, haaskaamassa kaikkien aikaa ja voimavaroja. Hyvä tietysti minulle, olen nauttinut kovasti tästä edullisesta syömisestä :D Ehkä mäkin vielä harkitsen jotain AMK-linjaa!

      Poista
  10. Mä en nyt oikein tiedä oliko tämä kirjoitus lohdullinen vai traaginen, kaiketi vähän molempia. Jossain määrin kuitenkin osaan tähän tuskaan samaistua. Itsehän olen sillä tavalla erilainen "nuori", että olen aloittanut yliopisto-opinnot vasta yli kolmekymppisenä. Alkuun (=ensimmäiset kaksi viikkoa) yritin olla sosiaalinen ja mennä parikymppisten seassa eri tapahtumiin, mutta sitten into lopahti. Ensimmäiset puoli vuotta olin todella yksinäinen, koska vaikka moikkaustuttuja oli paljon, "oikeaa" seuraa en löytänyt. Mun kohdallani selitys varmaan aika pitkälle oli siinä ikäerossa.

    Mutta lohdullista oli tosiaan kuulla, että muitakin yliopistoyksinäisiä on. Tosin kuvittelin, että samanikäisyys muiden kanssa helpottaisi tilannetta, joten on ikävä kuulla ettei niin välttämättä ole.

    Joka tapauksessa tämä kulunut puolitoista vuotta yliopistossa on ollut kaikenkaikkiaan aivan upeeta ja mahtavaa aikaa. Oikeastaan mikään muu ei ole koskaan kannustanut käyttämään omia aivoja yhtä paljon kuin yliopisto, ja vaikka tieto tuntuu lisäävän tuskaa, niin mieluummin ajattelen itse kuin otan asiat annettuina. Toivottavasti sinäkin siis löydät yliopistosta vielä jotain mielekästä ja mahtavaa epäonnisesta pääaineesta huolimatta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla että yliopisto on ollut upea sulle! Toivottavasti mäkin vielä löydän itselleni sellaisen alan, jota haluan joka aamu herätä opiskelemaan. Tai, kyllähän mulla mielessä olisi, mutta en haluaisi pois täältä Turusta :(

      Ehkä joskus rohkaistun! Kiitos kannustuksista!

      Poista
  11. tätä mä pelkään niin paljon kun muutan pian opiskelemaan. yhyy.

    VastaaPoista
  12. Heippa Jemina! Itse opiskelen Turun yliopistolla humanistisessa tiedekunnassa viidettä vuotta ja muistan käyneeni samat tuntemukset läpi ekana vuotenani. Olin muuttanut 100 kilometrin päästä Turkuun, en tuntenut ketään eikä mikään tuntunut "omalta". Meillä oli pieni aineryhmä, eikä kukaan siitä porukasta tuntunut potentiaaliselta uudelta ystävältä.

    MUTTA: Jatkoin yksinäistä masenteluani ekan vuoden ja jo toisena syksynä aloin löytää paikkani ja ystäväni. Meillä olikin ihan hyvä porukka ja uusia ihmisiä tapasi sitä mukaan kun opinnot etenivät ja kurssivalinnat laajenivat. Kahvilassa istuminen tuntui hyvältä niiden aluksi oudoilta tuntuneiden tyyppien kanssa ja vaikka olisin hörppinyt teetäni yksin, tunsin jotenkin kuuluvani miljööseen. Se vaati aikansa. Oon varma, että säkin vielä löydät paikkas yliopistomaailmassa! :) Kaikkea hyvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että olet löytänyt ystäviä vaikka ensin ei olekaan tuntunut siltä! Girls, meillä on toivoa vielä.

      Mäkin oon näiden kaikkien ihanien kommenttien jälkeen ihan satavarma että löydän paikkani! :)

      Poista
  13. aika paljon tuttuja sanoja ja ajatuksia! mä oon opiskellut yliopistossa viisi vuotta enkä oo saanut yhtään kaveria. oon luonteeltani tosi reipas ja avoin ja pystyn kyllä juttelemaan tunnilla kenen tahansa muun kanssa ja änkeämään mukaan mihin tahansa ryhmätyöhön, mutta oon samalla tavalla kuin sinäkin just sitä mieltä että yliopistosta ei löydä kavereita jos ei osallistu niihin kuuluisiin "opiskelijarientoihin". mulla on harrastus joka työllistää mua kuusi päivää viikosta, eli siinä ei paljon lähdetä mihinkään bileisiin keskiviikkoiltana. toisaalta, oon huono pitää ihmissuhteita yllä nykyisiinkin kavereihin (kun tuota tekemistä on tosiaan niin paljon muutenkin) eli ei mua edes harmita oikeastaan. en lähtenyt yliopistoon samaan kavereita.

    mutta! mä löysin muutaman vuoden jälkeen opiskelemisen ilon! musta on tosi kiva käydä kursseilla ja tehdä niitä tehtäviä ja esitelmiä ja ihan mitä vaan, ja musta tuntuu että asiat ei oo liian vaikeita ja mä pärjään hyvin. se on musta ihan riittävää.

    toivottavasti säkin vielä löydät jotain hyviä puolia itsellesi sieltä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mäkin haluan löytää opiskelemisen ilon! olen niin kateellinen ihmisille ketkä tietää mitä opiskella ja miten opiskella ja miten olla superiloinen siitä mitä opiskelee.

      jokainen omalla tyylillään, mäkin alan oppia pikkuhiljaa et mun valomerkiksi saa ihan hyvin riittää mun ympärivuotiset jouluvalohässäkät! ei mun tartte vaatia iteltäni "enempää".

      haluan vielä kerran sanoa et ne lounaat on tosiaan jo nyt hyvä puoli opiskelussa...

      Poista
  14. Moi Jemina! Opiskelen itsekin Turun yliopistossa ja yliopistoyksinäisyys on minullekin riipaisevan tuttua. Omalla laitoksellani ihmiset ovat vielä keskimääräistä sosiaalisempaa porukkaa, kun taas itse olen taipuvainen sosiaaliseen jännittämiseen ja olen sen vuoksi aina ollut vähän huono luomaan ystävyyssuhteita. Minulla on kyllä yliopistolla tuttuja ja kavereita, sellaisia joille moikkaan ja joskus rupattelenkin, mutta nämä kaikki tuttavuudet jäävät sinne yliopistolle. Eli en ole saanut yhtään sellaista Oikeaa Ystävää, jota tapaisin myös vapaa-ajalla ja jolle voisin soitella ja pyytää kahville.

    Osaltaan minulla syy porukoiden ulkopuolelle jäämiseen oli se, etten käynyt ekana vuonna monissakaan ryyppäjäisissä. Ja sitten myöhemmin porukat ovat jo niin tiivistyneet, että sinne on hankala päästä sekaan. Itse kyllä pidän aineeni opiskelusta, joten motivaatiota opiskeluun löytyy ystävien puutteesta huolimatta. Toivon todella että löydät sen oman aineesi ja porukkasi vielä:)

    P.S. Olen muutaman kerran nähnyt sinun kulkevan yliopistolla, ja kerran melkein jo moikkasin kunnes tajusin, että eihän me tunneta toisiamme. Hämmentävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnäkin, mulle saa sanoa moikka ihan koska vaan!

      Toiseksi, kuten minä olen täällä kommenttiboksissa nyt oppinut, ja kuten toivottavasti muutkin näitä lukiessa ymmärtävät: ystäviä on maailma täynnä. Aina voi vaikka perustaa blogin ja tutustua hämmentävän ihaniin ihmisiin sitä kautta...

      Poista
  15. Opiskelijakulttuurin puolustuspuheenvuoro.

    Tässä tätä tekstiä ja näitä kommentteja lukiessa tuli vähän suru puseroon. Koska minä kuulun niihin ihmisiin, jotka rakastavat pääainettaan (vaikkei laitos niin täydellinen olisikaan jne jne), sai kavereita, luultavasti jopa sydänystäviä, heti alkuunsa, ja ryhtyi ainejärjestöaktiiviksi. Teema "opiskelijakulttuurin alkoholipitoisuus" on uskokaa tai älkää monen ainejärjestöhallituksen agendalla melko usein ja asiaa pohditaan monelta kantilta. Ajattelin nyt valaista vähän tätä puolta. Meidän (ainejärjestöjen) tavoite on tuoda opiskelijoita yhteen ja tarjota haluttua toimintaa. Keräämme vuosittain jäsen- ja fuksi palautetta toiminnastamme. Joka vuosi saamme toiveen siitä, että alkoholittomia tapahtumia olisi lisää. Mutta kuinka paljon niitä sitten pitäisi olla, tässä vähän nykytoimintaamme joka sisältää enimmilläänkin hyvin vähän alkoholia:

    2 kertaa viikossa päivystys jossa juodaan kahvia tai teetä, jutellaan, luetaan lehtiä ja käydään hakemassa lounasseuraa
    1 kerta viikkoon liikuntavuoro
    5 kertaa lukukaudessa oleva leffasarja jota suunnitellaan kulttuuritoimikunnassa
    2 kertaa lukuvuodessa väittelykilpailu
    1 kerran lukuvuodessa joku kulttuuri ekskursio
    2 kertaa lukukaudessa niitä kuuluisia peli-iltoja
    4 kertaa vuodessa julkaistavaa lehteä varten kokoontuvat n. kymmenen toimituskunnan kertaa

    JA NIIN EDELLEEN. Tämän lisäksi sitsaaminen on mahdollista alkoholittomana, vietämme esim. viini-iltoja jotka eivät ole ryyppäämistä vaan todellista eri viineihin tutustumista, rentoja sauna-iltoja jonne omat juomat ovat sallittuja mutteivät ole bailaamista...

    Arvatkaapa ketkä noissa tapahtumissa käyvät? No eivät ainakaan ne, jotka toivovat lisää alkoholittomia tapahtumia, jotka eivät moikkaa kampuksella vaikka heille moikattaisiin ja samalla haukkuvat ulkopuolelle jättäjiksi. Tapahtumissa käy ihmisiä laidasta laitaan, mutta suurin osa on ihmisiä, jotka istuvat lounaalla jengin mukana vaikkei mitään bestiksiä oltais. Tapahtumiin tulevat ihmiset ovat itse aktiivisia ja no en tiedä minne tää pointti on nyt tulossa, mutta ei sielä kyllä niitä näy, jotka valittaa kun ei ole mitään alkoholitonta tekemistä.

    Ei kaikkea voi laittaa opiskelijakulttuurin piikkiin, emme me ketään voi kotoa tulla hakemaan! Vaikka fuksiviikolla alkoholi kuuluu isoon osaan tapahtumista, ei sitäkään voi syyttää siitä, ettei keneenkään tutustuisi. Itse en pidä kännäämisestä (kauhesti) mutta pidän haalarit jalassa heilumisesta tunnelman vuoksi ja koska arvostan opiskelijakulttuuria. Kävin viime viikolla sitsaamassa alkoholittomana ja oli ihan saatanan hauskaa. On turhauttavaa kuulla ainaista valitusta siitä, ettei opiskelijakulttuuriin mukamas kuulu muu kuin kalja ja kankkunen ja itse istua yksin kymmenessä alkoholittomassa tapahtumassa jonne ei taaskaan tullut ketään vaikka niitä toivotaan jatkuvasti.

    Ja tottahan minä tiedän, etteivät kaikki ainejärjestöt ole yhtä aktiivisia kuin omani, mutta tapahtumia saa lisää a)niitä pyytämällä b) käymällä edes niissä vanhoissa c) tekemällä itse.

    Tiedän, ettei tämä uskomaton purkaukseni ole kovin objektiivinen saati liity mitenkään siihen että opiskelee väärää ainetta, mutta tiedoksi nyt vaan, opiskelijakulttuurista voi nauttia ilman darraa.

    t. istuin tänään lounaalla kolmen sellaisen ihmisen kanssa, jolle en koskaan vapaa-ajalla soittaisi mutta viihdyin silti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HYVÄ KOMMENTTI, joka jokaisen tätä ketjua lukevien pitäisi lukea!

      mutta, minä en ainakaan (ja luultavasti ei kukaan muukaan) täällä ole laittamassa "kaikkea opiskelijakulttuurin piikkiin". ainejärjestöt on erilaisia, ja sun omasi kuulostaa upealta! olen kateellinen, sillä itselleni oma järjestöni näyttäytyy vaan pelottavan näkösinä partaäijinä siellä toimistolla. mutta siis, mitä tässä yritän sanoa on se, että vaikka opiskelijakulttuuriin kuuluisikin niitä hienoja kulttuuriekskursioita ja sivistyneitä viini-iltoja, niin kyllä se UUDELLE, vähän hämmentyneelle, pelokkaalle ja "rauhallisemmalle" opiskelijalle silti näyttäytyy sinä viinanläträämisenä. oli "totuus" sitten mikä tahansa.

      pitänee kai perustaa joku oma kerho

      Poista
  16. Jemmumemmu, näin sydämellä kirjoitettua tekstiä on ihana lukea. Ja vielä kun tietää/tuntee pikkiriikkisen tämän kyseisen suloisen tytön, harmittelen vaan miksen minä voi opiskella sitä matikkaa nin voitais käyä lounailla !

    Zemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitä luojaasi ettet opiskele matikkaa! ps voisin kutsua teidät söpöt joskus juustokakulle :)

      Poista
  17. Hei Jemina! Minäkin haluaisin rohkaista pääaineen vaihtoon, jos nykyinen pääaineesi ei innosta sinua yhtään. Uskon, että omemmalta tuntuvalta alalta löytyy helpommin niitä samanhenkisiä ihmisiäkin, tai ainakin sellainen kokemus minulla on! Olen itse opiskellut kahta eri alaa, teen nyt toista maisteritutkintoani ja uskoisin, että nuo juhlimis- ja ajanviettotavatkin varmaan vaihtelee vähän aloittain. Nykyisten opiskelukavereideni kanssa olen viettänyt paljon enemmän aikaa katselemalla tv:tä, käymällä kirppiksillä ja luistelemassa kuin juomalla alkoholia (vaikka sitäkin on tehty). Olen ollut opiskelijana jo niin kauan, että en enää jaksa innostua perinteisistä opiskelijabileistä, mutta pienellä porukalla järjestetyt illanvietot jonkun kotona ovat kyllä oikein mukavia.

    Toisaalta se ystävien löytäminen voi vaan viedä aikaa - minulla oli ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen vasta yksi ihminen, joka tuntui ystävältä. Seuraavien opiskeluvuosien aikana niitä tuli sitten lisää, ja nykyisissä opinnoissani meillä on pieni ja aika hyvin yhteen hitsautunut vuosikurssi. Ja minä kyllä ilahtuisin, jos joku tulisi minulle juttelemaan ennen joogatuntia pukuhuoneessa! En oikein itse osaa tuollaisissa tilanteissa mennä tekemään tuttavuutta, mikä on harmi. Hienoa, jos sinulla olisi rohkeutta tehdä niin!

    P.S. Blogisi on oikein kiva ja olet oikein suloinen tyttö! Tsemppiä opintohin ja kaikkeen muuhunkin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. heippa! kyllä se tunne nyt tässä alkaa pikkuhiljaa voimistua päätökseksi, ja aion tehdä kaikkeni pystyäkseni vaihtamaan pääainetta. mielellään johonkin kirjoitusjuttuun hihi. ja tosiaan, luulen että "omalta" alalta löytyy myös niitä "omia" ihmisiä. vaikka erilaisuus on kivaa niin on sitä kyllä hauska välillä olla samanlainenkin jonkun kanssa.

      haluan televisio-illanviettoja. kukaan muu koukussa masterchefiin?

      kiitos paljon kannustuksista, toivottavasti saan jaettua tätä kaikkea tukea ja energiaa muillekin :)

      Poista
  18. Yhdyn kuoroon monen muun jo aiemmin kommentoineen kanssa. Minunkin ensimmäinen vuoteni oli yksinäinen ja kaipasin kotiin jatkuvasti. Minusta tuntui, että en ollut löytänyt "omanlaisiani" ihmisiä omasta oppiaineestani ja muissa oppiaineissa opiskeleviin ihmisiin oli mahdollista saada kontakti vain poikkitieteellisissä bileissä. Toisen vuoden syksynä huomasin kuitenkin, että vaikka ympärilläni olevat ihmiset eivät olleet täysin samanlaisia kuin minä, olivat he aivan mahtavia yksilöitä.

    VastaaPoista
  19. Luonnontieteilijänä ja matematiikan sivuaineopiskelijana olen kanssasi samaa mieltä siitä, että loikka lukion pitkästä matematiikasta (käytännössä laskennosta) yliopistomatematiikan pariin on suuri. Lukiossa opiskellaan käytännössä laskentoa, joten ei mikään ihme, että moni fuksi järkyttyy siinä kohtaa, kun luennoitsija raapustaa taululle ensimmäistä kertaa deltan ja epsilonin. Et todellakaan ole ainoa, jonka odotuksia matematiikan yliopisto-opiskelu ei ole vastannut tai täyttänyt. Monelle lukiossa matematiikasta pitäneelle ja siitä pärjänneelle mieluisampi pääaine varmasti löytyisikin joko fysiikan tai teknilliseltä alalta.

    Väittäisin kyllä, että vikaa löytyy myös lukion pitkän matematiikan opetuksesta sekä opinto-ohjauksesta, ei pelkästään liian helpoista pääsykokeista (miten muutat pääsykoetta enemmän edes alkupään opintoja vastaavaan suuntaan, kun sellaista asiaa ei oikein opeteta missään ennen yliopistoa?) On tosin totta, että luonnontieteellisiin tiedekuntiin pääsee tällä hetkellä sisään liiankin helposti.

    Mulla itselläni oli myös ongelmia päästä fuksisyksynä mukaan porukkaan, juurikin oman ujouden ja arkuuden takia. Muutamiin kanssaopiskelijoihin tutustuin tuutoriryhmässä ja kurssien harjoitustilaisuuksissa, tapahtumissa kävin harvemmin. Olin siis aika yksinäinen, olin kuitenkin muuttanut yksin kaupunkiin, jossa ei ollut ennestään tuttuja. Keväämmällä koksin itseni ja rohkaistuin viettämään enemmän aikaan ainejärjestömme tilassa kampuksella, ja sitä kautta uskalsin lähteä myös paremmin tapahtumiin. Lopulta päädyin ainejärjestöaktiiviksi (tätä tosin edesauttoi se, että niistä muutamista ensimmäisistä tuttavuuksista yksi oli ollut aktiivisesti mukana ainejärjestössä heti fuksisyksystä alkaen). Samalla olen tavannut muutamia aivan mahtavia ihmisiä.

    Aioinkin kirjoittaa tähän puolustuspuheenvuoron opiskelijakulttuurista, mutta se onkin näköjään tehty jo puolestani (Anonyymi 28. tammikuuta 2013 20.14). Oman ainejärjestöni toiminta kuulostaa hyvin samanlaiselta. Lisäksi ainejärjestön tiloista yliopistolta löytyy käytännössä aina kahvi- ja rupatteluseuraa. Olen kuitenkin huomannut saman ilmiön kuin edellinen anonyymi: alkoholittomissa tapahtumissa näkee vain samoja naamoja kuin alkoholillisissa tapahtumissa.

    Tietenkin tapahtumiin on vaikea lähteä, kun ei tunne ketään ennestään. Mutta jos ei lähde minnekään, ei kannata ainakaan yksin opiskelijakulttuuria syyttää siitä, että kontaktien luominen ei onnistu.
    Ja tosiaan, opiskelijakulttuurin luovat opiskelijat. Jos haluat enemmän tietyntyyppisiä tapahtumia, laita palautetta omalle ainejärjestöllesi, tai mielummin lähde mukaan järjestemään niitä.

    Toisaalta, opiskelen itse Helsingissä, joten mun on hyvä sanoa. Enemmän opiskelijoita, enemmän aktiiveja opiskelijajärjestöissä järjestämässä tapahtumia ja osallistumassa niihin. Aine- ja tiedekuntajärjestöjen ohella on valtavasti erilaisia kerhoja ja seuroja – löytyy niin olutseuraa kuin hengellistä yhdistystä, liikunta- ja urheiluseuroja, yhdistys (tms) perheellisille opiskelijoille… Siten samanhenkisten seuraan lienee helpompi hakeutua, jos oman ainejärjestön meininki ei kolahdakaan. Lisäksi ylioppilaskunnilla ja osakunnilla on omia tiloja, joissa tapahtumia voidaan pitää – ”hengaillaan ja otetaan pari siideriä” –tyyppisiä iltoja on helpompi järkkäillä, kun ainejärjestöllä on oma kerhotila, jonne mennä.

    Toivottavasti onnistut uuden pääaineen kautta löytämään uusia kavereita, ja niitä ystäviäkin. Uskon, että samanhenkisiä ihmisiä löytyy siten helpommin kuin pääaineesta, joka tuntuu heti alkuun vähän väärältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Paljon on tosiaan omasta aktiivisuudesta kiinni, ja mä en henkilökohtaisesti ole ollut paras siinä. Mikä taas kaiketi johtuu siltä, että aineeni on koko ajan tuntunut niin väärältä, ettei sen parissa ole halunnut viettää aikaa yhtään pakollista enempää.

      Ja kun tässä mun tekstissä mä yritin lähteä just tavoittelemaan sitä, että mä oon pettynyt siihen että MÄ en pystynytkään parempaan. Etten mä osannutkaan tutustua ja olla kiva. Pitikin mennä suurentamaan ton opiskelijakulttuuri-lauseen fonttikokoa... Mä en ole pettynyt opiskelijatovereihin, en opiskelijakulttuuriin, enkä kai oikeasti itseenikään (vaikka pari lausetta sitten näin sanoinkin). Olen vaan pettynyt siihen et kaikki ei järjestynytkään sillai onnellisesti. Vaikka piti.

      Toivottavasti mullekin käy niin kuin sulle, ja löydän vielä oman paikkani ja ne omat ystävät! Ehkä jonain päivänä uskallaudun mukaan johonkin opiskelijatoimintaankin :)

      Poista
  20. En ehtiny tähän paneutua aikasemmin, nyt luin ja tuli kurja mieli sun puolesta. Vaihda Jemina vikkelään sitä pääainetta! Opiskelu on kuitenkin hurjan iso osa elämää ja ei se sais olla hampaidenkiristelyä.

    Mä taas en oisi pärjännyt ilman opiskelijakulttuuria ja omaa ainejärjestöä. Muutin Jyväskylästä tänne niin, etten periaatteessa tuntenut ketään. Nyt oon kolmatta vuotta ainejärjestön hallituksessa ja sanoisin, et ne ihmiset on mulle vähän niinku toinen perhe. Hassuinta on se, että monikaan niistä ei varsinaisesti oo samanhenkinen, enkä varmaan oisi tutustunut niihin ilman yhteisiä opiskeluja. Omalta vuosikurssiltani en kylläkään tutustunut oikeastaan kehenkään muuhun paitsi tohon poikaystävään, mut vanhemmista oon löytänyt omat ihmiseni. Luennoilla oon siis aika yksin, ja tiedän et se tuntuu tosi inhottavalta, kun ei osaa keneltäkään kysyä luennon lopuksi, että mennäänkö yhdessä lounaalle.

    Mä juon kyllä mielelläni kaljaa, ja oon siinä kohtaa samaa mieltä, että alkoholillisissa tapahtumissa on helpompi tutustua ihmisiin. En kuitenkaan tykkää yhtään ördäysbilettämisestä. Meidänkin ainejärjestö pyrkii järjestämään säännöllisesti holittomia tapahtumia, esimerkiks niitä lautapeli-iltoja, leffa- ja komediailtoja, laitetaan yhdessä ruokaa porukalla, käydään keilaamassa ja just viime viikolla luistelemassa. Voisiko se ehkä liittyä tiedekuntaan ja opiskelemaasi alaan se alkoholipainotteisuus? Humanistit saattais olla paljon enemmän sun porukkaa :-)

    Musta saat kyl lounasseuraa, jos haluut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen kans et musta tulis parempi humanisti kuin luonnontieteilijä. Ehkä pitäis koittaa! :D

      Voisin perustaa oman järjestön (mietittiin Helmin kanssa että tän nimeks vois tulla Hylkiöhipsterit Ry), jonka sääntökirjassa mainittais tosi monta kertaa juustokakku -- nyt kun mietin tätä tässä yksin pimeässä peiton alla maaten, niin innostun ja haluan oikeasti perustaa kerhon haha.

      Meidän pitäis olla kavereita!
      Sitä paitsi oon nähnyt sun poikaystävän mun sivuainekursseilla monta kertaa eli melkein tunnen sut!!! :--D

      Poista
    2. Ai sä oot niitä koodaajaihmisiä? Hui, oon vaan kattellu vierestä kun Hai tuskailee niitten tehtävien kanssa ja kiittänyt onneani, että oon ite valinnut sivuaineeksi jotain humanistihömppää!

      Poista
    3. Joo oon just niitä! Vähän vaihtelevalla menestyksellä kylläkin, mutta tykkään silti :D

      Poista
  21. Ihan mahtava teksti, have to say. Itse opiskelen toista vuotta Turussa ammattikorkeessa ja tuntuu, että siellä ei oikein pääse millään kuvioihin mukaan, jossei juuri käy juhlimassa aina kaikkien mukana. Itse en ole todellakaan halukas moiseen. Muutenkin välillä tuntuu, että ei vaan klikkaa niiden ihmisten kanssa. Meillä oli myös todella helppo pääsykoe ja nyt insinöörin opinnot ovat tuntuneet aika puulta, kun ei millään tahdo pysyä aina perässä kaikessa. Joten voin sanoa, että ainakin jollain tasolla tiedän tuskasi.

    Olen myös lukenut sun blogia jo jonkun aikaa, mun mielestä sä olet hurjan symppis tyyppi, mitä nyt näin blogin kautta olen saanut kuvan. Teet just niin kivoja juttuja, mitä itsekin haluaisin tehdä. Mä ainakin olisin tosi iloinen jos saisin tutustua sunlaiseen ihmiseen! :)

    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnäkin, hurjasti tsemppiä kevääseen, opiskeluun ja ihmissuhteisiin ja kaikkeen!

      Toiseksi, mä en tee mitään ihmeellistä, en mitään, mitä kuka tahansa muu ei voisi tehdä. Kamera käteen ja tutkimaan tätä kaupunkia! Osta arkillinen postimerkkejä! Leivo kakku! Vietä liian monta tuntia Tumbrlissa! Sä voit olla just se kuka haluat olla :)

      Tutustutaan!

      Poista
  22. Hurjasti tsemppiä sinulle ja erityisesti miehellesi! Kun opiskeltava ala on se oma unelmajuttu, koulukavereiden merkitys tietysti vähän laskee. Mulla kun matematiikka on osoittanut niin vääräksi jutuksi kuin olla vaan voi, niin sitä kaipaa edes jotain syytä lähteä aamulla luennolle. (Yleensä mietin tässä kohtaa opintotukea...)

    Hymyjä!

    VastaaPoista
  23. Kiitos, kiitos!

    Ehkä mun tosiaan pitäisi järkätä enemmän tilaa omalle mielenterveydellenikin. Ei siitä mitään tule, jos vääntää juttuja koko ajan sata lasissa. Joskus yks ylimääräinen kahvihetki tekee terää. Tai eihän se siinä kohtaa enää ylimääräinen edes ole.

    Hihii, saako sut lisätä facebookissa kaveriks? Tosi awkward olla tämmönen tunkeileva anonyymi-Anna, mutku! :D

    VastaaPoista
  24. Minäkin olen lahjaton luuseri jonka ei olisi pitänyt päästä Turun yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa (jota itse tosin opiskelenkin vain sivuaineena) mutta silti sitä on aika pitkään tullut opiskelluksi ja petyttyä joka kerran kun opsuun napsahtaakin hylsy ainakin ensimmäisen tentin jälkeen.

    Mutta väliäkö hällä, samiksia ollaan hei! Eläkkeelle asti täällä taidetaan olla.

    VastaaPoista
  25. Heip!

    Hassua on, että me ihmiset ajatellaan joskus, että kukaan muu ei voi olla samassa tilanteessa :D. Opiskelen AMK:ssa, koulutusohjelmassa, joka tulee olemaan ammatti, jossa todella viihdyn/ voin toteuttaa itseäni jne. Palkan takia en todellakaan tätä alaa valinnut vaan aivan muista syistä. Oletin ehkä liian toiveikkaasti löytäväni opiskelijaporukastani (alle 20 hklö) jonkun samanhenkisen. Fakta on kuitenkin se, että toisin kävi. Ryhmäläiseni ovat ihan ok, hienoja ihmisiä jokainen, kenenkään kanssa ei ole vain synkannut/ en ole viettänyt koulun ulkopuolella aikaa kuin vain muutamassa illanvietossa. Tosiasia on myös se, että tulen viettämään seuraavat 2 ja puoli vuotta näiden opiskelijakavereideni kanssa tiivisti samoilla tunneilla nököttäen. Lisäksi kaikki ovat naisia, mikä tuo oman haasteensa ryhmämme ilmapiiriin. Syksyn alussa masensi pikkaisen ja ajoittain vieläkin, päätin kuitenkin lähteä liikkeelle ja löysin uusia tuttavuuksia. Löysin jopa muutaman samaa koulutusohjelmaa opiskelevan ja olen todella kiitollinen, että saatan törmätä heihin joskus AMKssani ja sen ulkopuolella!;)

    Opiskelit ensi syksynä matikkaa tai jotain muuta alaa, niin en voi muuta neuvoa antaa kuin, että sosiaalinen aktiivisuus netin ulkopuolella kannattaa - vaikka se olisi välillä tod. vaikeaa!

    Liite:
    Virtuaalinen voimahali tuntemattomalta, kenties joskus tutulta :p

    VastaaPoista